Helpotuksen huokaus, toivottavasti

Mua on jo pidempään vaivannut takareidessä outo kipu. Kipu on yltynyt viime kuukausina ja viime viikolla ensimmäistä kertaa se esti minua juoksemasta agilitytreeneissä. Jalkaa on hoidettu useamman tahon toimesta; on ollut työtervetyslääkäriä, hierojaa, fysioterapeuttia ja viimeisimpänä osteopaatti. Tänään, ehkä ja toivottavasti, saatiin läpimurto diagnoosissa.

Olin osteopaatilla toisen kerran. Ensimmäisellä kerralla hän arveli kivun säteilevän kireistä pakaroista. Kireä peppu, I know :D Hoito ei kuitenkaan tuottanut minkäänlaista tulosta ja niin tällä kertaa hoidettiin reittä. Hän väänsi ja käänsi, nosteli ja kierteli. Ei mitään reaktiota. Sitten hän selkeästi päätti löytävänsä vaivan ja alkoi tunkemaan sormiaan kovin, kovin syvälle reisiini. Reisissä ei ollut erityistä kireyttä, mutta dadaa, sieltä löytyi ison lihaksen alta jokin pieni, kapea, kireä jänne! Tämä todnäk on tulosta jostain aikaisemmasta lihasrepeymystä ja nyt arpikudos tekee temppujaan. Nyt seurataan pari päivää mihin suuntaan jalka kehittyy ja jos tapahtuu jotain muutosta; parempaan tai huonompaan, niin hoitoja jatketaan. Jos tilanne normalisoituu, eli kipu säilyy ennallaan, niin sitten vuorossa on ultratutkimus.

Tänään musta otettiin myös lonkkakuvat. Ja selkä. Katsotaan oonko yhtä terve kuin koirani. Vanhuus ei näköjään tule yksin! Jos ja kun saan jalkani kuntoon, minä en ENÄÄ IKINÄ mene radalle lämmittämättä itseäni myös.

Ilmoitin Loffon Vöyrille, mutta aika näyttää pystynkö sinne menemään. Treeneissä en huomenna pysty juoksemaan, se on selvä. Jenni saa ottaa Loffon ohjattavakseen. Ihanaa, että Loffo pääsee kuitenkin aksailemaan. Jätkä meinaa ihan pikkasen hyppiä seinille, kun en ole pystynyt kunnon kävelylenkkejäkään tekemään. Parina päivänä olen sentään vienyt pyörälenkille.

Kesää ajatellen olen tehnyt myös isoja päätöksiä ajanhallintani suhteen. En jatkossa kouluta ryhmiä. Lapsilla alkaa olemaan niin paljon otteluita ym. tapahtumia, joissa äitiä tarvitaan. Säännönmukaisesti yritän myös kieltäytyä kaikenlaisesta muunlaisesta ylimääräisestä toiminnasta. Kieltäytyminen on myös taito sinänsä, sitä pitää opetella.

Blogi pitää varmasti hiljaiseloa jatkossakin.

Reality Check(ed)

Viikonloppuna kisattiin Ylistarossa. Sitä ennen kisakausi on korkattu Jyväskylässä. Se reissu oli fiasko tuloksellisesti ja omillakin mittareilla mitattuna. Radat on Loffo -kanavalla tallessa.

Ylistaron kisoihin lähdin vähän eri mielellä. Olen hoitamassa ihanaa hauvalaumaa Tuovilassa ja on paljon muutakin ajateltavaa kuin kisaaminen. Viimeisimmät treenit on mennyt hyvin; olen saanut rauhoitettua itseäni ja keskityttyä olennaiseen. Suht luottavaisin mielin kisoihin.

En jaksa nyt käydä rata radalta läpi, mutta halusin kirjoittaa itselleni auki mitä oikein tapahtui. Molempina päivinä pystyin mielestäni rauhalliseen ohjaamiseen. Olin päättänyt, että tänään ohjaan Loffoa - katson koiraa, yritän kertoa sille ajoissa - en yritä juosta sen kanssa kilpaa. Mielestäni tässä onnistuin hienosti. Näin ollen toiselta radalta tulikin uramme ensimmäinen kolmosluokan tulos! Ja sekin oli viimeinen rima alas, kun todnäk huusin onnesta juuri silloin. Se jääköön videolta kuultavaksi mitä huusin...

Tuo riman pudotus ei haitannut. Nyt tiedän, että me pystytään tekemään tuloksia, kun jaksan vain keskittyä. Taidot alkaa olemaan jonkinlaisella tasolla, ja jos molempien pääkoppa on yhteisessä tekemisessä mukana niin se on siinä :)

Lähdöt olivat fiaskoja, paitsi juuri tuolla toisella radalla. Rataprofiilit olivat useimmiten niin, että koiran piti olla pois päin radalta lähdössä. Ei onnistu. Siksi teinkin tietoisen päätöksen yhdellä radalla, että jätän Loffon seisomaan. Siinä se pysyy. Ehkä teen näin myös jatkossakin. Tuntuu toisaalta turhalta taistella sen kanssa lähtötilanteessa, ja siitä kun ei jaeta lisäpisteitä kuitenkaan seisooko se vai istuuko. Tiedän, että pitäisi olla johdonmukaisempi, mutta tämä asia alkaa olemaan mulle iso peikko ja haluan päästä siitä nyt yli.

Vimppa rata oli huonoin. Siinä tapahtui kaikki mahdolliset mokat, paitsi kontaktit! Ne toimi jokaisella radalla hienosti. Siitäkin saan olla ylpeä.

Nyt tiedän missä me tällä hetkellä mennään. Veitsen terällä. En voi tuloksellisesti meiltä odottaa paljoakaan, mutta jos pystyn pitämään pääni kasassa alkaa tuloksiakin tulemaan. Tähän uskon. Se on nyt "vaan" siitä kiinni. Kovin on lähellä. Näin ollen haaveet ensi kesän arvokisoista on haudattu ja nyt mennään kisa kerrallaan ja pääkoppa mukana. Seuraavat skabat on joskus huhtikuussa, en ole vielä katsonut kalenteria. Kokkolaan emme lähde.