Kevytkenkäistä juoksentelua

Eilen olin juoksemassa. Kevyt oli askel. Musiikin tahdittaessa matkaa jalka nousi kyllä ihanan kevyesti. Ilman musiikkia mun juoksemisesta ei tulisi varmaan mitään. Se antaa virtaa. Varsinkin aamupoikien Pummi -biisillä pääsee hyvin alkuun.
Juoksen melkein aina saman 5 km lenkin. Pitäisi juosta kauemmin silloin, kun se kulkee - eri reittiä välillä.
Juoksulenkille lähtiessä olin tosi huonotuulinen ja väsynyt. Töiden aloittaminen loman jälkeen on ollut haasteellista. Ehkä pieni tauko treenaamisessa on ollut paikallaan, ei se kunto varmaan ihan niin nopeasti laske ja siksikin juoksu kulki eilen. Nyt on taas päästy treenamisen makuun, kun pieni flunssa on selätetty ja tarkoitus on viikonlopun aikana hikoilla.
Edellispäivänä tehtiin lasten kanssa viivajuoksua. Tässä kuva:

Viivajuoksua pitäisi alkaa harrastamaan enemmän lenkin yhteydessä. Tekee hyvää räjähtävälle lihasvoimalle vai miksi sitä nyt sanotaan :D

Eilisellä lenkillä mietin, että vuoden päästä saatan jo juosta meidän tulevan perheenjäsenen kanssa. Canicross on sitten joskus tavoitteena.

Siitä päästiinkin lempiaiheeseeni: koirat. Olen lainannut kirjastosta pari kirjaa; toisessa keskitytään huomionhakijoihin ja pelkopurijoihin ja toinen on Hallgrenin kirjoittama ongelmakoirat ja koiraongelmia. Eilen niitä lukiessani mietin, että onkohan tämä nyt ihan oikea tapa maalata kaikki uhkakuvat seinälle, mutta toisaalta on hyvä verestää muistia, että välttää kunnon ongelmat.

Ihan mielenkiintoista luettavaa kyllä ja haaveilen tekeväni hieman yhteenvetoa kirjoista saatuani ne päätökseen.

Nyt ruokkis päätökseen ja takaisin töiden pariin.

Pentulupa saatu!

Viikonloppuna tapahtui läpimurto tässä monen vuoden uuvutustaistelussa. Rakas puolisoni myöntyi pennun ottoon ja nyt on jopa ajankohta sovittu ja varsinainen pentuekin tiedossa ja ns varauksessa. Aivan mahtavaa.

Nurinkurista kyllä ja ehkäpä mulle tyypillistä on, että alkoi hieman jännittämään. Apua, kuinka pärjäämme sen kanssa, kuinka se sopeutuu meidän perheeseen, kuinka meidän perhe sopeutuu siihen jne! Mutta näiden tunteiden en anna nyt ottaa valtaa - siitä tulee huippumakee hauva. Siitä on tosi kauan, kun olen pentua kouluttanut, joten osaa asioista joutuu opiskelemaan uudestaan ja omat näkemykseni ovat muuttuneet ja kehittyneet vuosien saatossa. Nyt mulla on 4 kuukautta aikaa opiskella ja olla täydessä valmiudessa kunnes herra Urho astuu meidän elämään!

Aamulaskuri laitetaan vasta sitten, kun pennut ovat syntyneet :D

Listaan tähän joitain sääntöjä, mitä pennulla tulee olemaan meidän kodissa ja joista ei jousteta:

- makuuhuoneeseen / sänkyyn / sohvalle ei mennä --> oma nukkumapaikka, ehkä useampi
- ruokapöydästä ei anneta ruokaa --> ei saa olla keittiössä ruokailun aikana
- lapsia tai aikuisia ei näykitä --> pikkupennulle tarjotaan joku lelu tilalle
- lasten perässä ei juosta --> jäähylle pentu, jos lapsien meno yltyy aivan mahdottomaksi
- lasten pitää antaa pennun olla rauhassa, kun pentu on rauhoittunut --> tästä pitää pitää kiinni
- sisällä ei riehuta, ainakaan mitään hepuleita --> ulos riehumaan tai treenataan jotain järkevää
- ulko-ovista ihmiset menee ensiksi --> paikallaoloa ja auktoriteettia
- pentua palkitaan aina, kun se rauhoittuu oma-aloitteisesti tai tekee jotain muuta järkevää
- lastenhuoneeseen pentu ei mene
- ennen ruokailua pennun pitää tehdä jokin temppu, ts. ansaita ravintonsa

Näihin pitää tarjota vastapainoksi jotain sallittua tekemistä. Mietin niitä vielä lisää. Ja lisää sääntöjäkin tulee varmaan tässä ajan mittaa mieleen. Jos luette ja jotain tulee mieleen, niin kommentoikaa ihmeessä.

Nyt tämä poistuu työmaalta.

Poppia ja koiramainen viikonloppu

No nyt on sitten nähty popin prinsessa: Britney Spears. Hieno oli show, vaikkakin oli enemmän sirkus kuin musiikkikonsertti. Musiikki tosin soi niin lujaa, että korvatulpat olis ollut paikallaan. Ms Spears ei itse paljon vaivautunut laulamaan, saati yleisöä jututtamaan - että siinä mielessä jäi vähän etäinen fiilis. Hyvät bileet kuitenkin :) Varsinkin lämppäri DJ Havana Brown oli aivan mahtava. Pikkasen Waildin dj:t kalpenee...

Perjantaina takaisin palatessamme saimme mieluisan vieraan kyytiin Vaasan ABC:llä. Volvoon hyppäsi bc -uros Hertz, aka Prinssi Herbert. Kiitos Jenni ja Marko luottamuksesta :) Hertzin kanssa on viikonlopun aikana vietetty koiramaista elämää. Tosin puutarhatöiden muodossa. Hertz vaan on tehnyt puutarhatöistä itsensä näköistä työskentelyä. Herra on mm. vetänyt ns paskarinkiä ympäri pihaa valtava keppi suussa, ottanut nokkosen suuhun ja aivastellut, piilottanut luuta noin kolmeen paikkaan jne. Suht aktiivinen nuori mies.

Tuo luun piilottaminen on kyllä hauska juttu. Pikku mies ihan pokkana lähti viemään namiherkkuluuta puskaan ja peitteli sen hienosti lehdillä. Seuraavana päivänä ajattelin, että eikö se nyt voisi vähän aikaa sitä luuta järsiä ja menin hakemaan sen sille, niin eiköhän sitä kuskattu uuteen paikkaan. Uusi paikka ei ollut tarpeeksi hyvä ja sitten piti viedä johonkin muualle.

Lasten kanssa Herbertti on pärjännyt hyvin, tosin vahtia pitää niin kuin koirien kanssa aina. Ei sen takia, että en luottaisi Hertziin vaan siksi, että riehaantuessaan vauhti on aika hurja ja pienet ihmiset jäävät kyllä helposti jalkoihin. Heini on ollut ihan onnessaan vieraastamme ja nytkin laittoi nameja taskuihin, kun lähdetään pian ulos. Haluaa kouluttaa. Kehen lienee tullut...

Viikonloppu on myös pistänyt ajattelemaan kodin sääntöjä pennun tullessa kotiin. Koko perheellä pitää olla yhteneväinen käsitys mitä koira saa tehdä. Nämä säännöt pitää tässä lähitulevaisuudessa luoda, jotta lapsillekin ehtii syöttää tarpeeksi aivopesua.

Pentuasiassa on tapahtunut ihanan odottamaton käänne. Asia on vielä aika auki, mutta ehkäpä lähitulevaisuudessa siitä voi kertoa hieman lisää :)

Viikonlopun aikana ratkaisiin myös Suomen edustusjoukkue mm- ja pm-kisoihin. Maxi -joukkue koostui ainoastaan bordercollieista. Mutta ketäpä tämä yllättää. Mahtavia koiria.

Sinäkin Brutukseni...

Toi otsikko sopii mainiosti tähän aiheeseen eli miksi olen päätynyt bordercollie -rotuun. BC -harrastajille tässä ei ole varmaan mitään pohdittavaa.

Meillä on aina ollut terriereitä. Kun olin pieni kotona oli airedalenterrieri Nappula. Nappula oli jättikokoinen airis, lempeä kuin mikä ja lapselle oiva kaveri. Nappula kävi yksin lenkeillä, silloin 70 -luvulla ei tainnut olla suuri ihme irrallaan juokseva koira. Ainakaan sitä ei kertaakaan viety koiratarhalle tai poliiseille. Nappulan kanssa jonkun aikaa meillä oli dobermann Basse. Basse jouduttiin valitettavasti lopettamaan suht nuorena johtuen epävarmasta käyttäytymisestä. En osaa enää jälkeenpäin analysoida missä meni pieleen, koska olin itse kovin nuori.

Nappula eli 14 -vuotiaaksi. Tämän jälkeen meni muutama kuukausi, kun äitini suunnisti lapset kyydissä Teinikedon -kenneliin Munsalaan. Menimme vain katsomaan vehnäterrierin pentuja...no, senhän tietää mitä siitä seuraa, kun menee katsomaan luovutusikäisiä pentuja. Kotiin sieltä lähti narttu "Teinikedon Yllyke", joka sai kutsumanimekseen Rosa. Rosa oli laiska, mukavuudenhaluinen ja kiltti. Rosalla tehtiin yksi pentue ja tämän pentueen jälkeen Rosasta tulikin Suomen Muotovalio. Rosa sytytti kipinän niin agilityyn kuin kaikkeen muuhunkin koiraharrastamiseen, näyttelyt mukaanlukien.

Halusin näyttelykoiran. Sen hetken tähti vehnämaailmassa oli multivalio Wheatstone Nadja, jonka kaltaista ei ollut toista. Täysi unelma koko koira; kaunis, iloinen, vauhdikas. Halusin ehdottomasti Nadjan pennun. Ja sitä odotin muistaakseni kaksi vuotta. Ja kannatti. Sain Taskun. Pentueen pienimmäinen ja sitkein neiti muutti meille ja mullisti maailman. Tasku oli ihanteellinen harrastuskoira. Aina valmis ja innokas. Ja tarjosi minulle varsinaisen koiramaailman yliopistotutkinnon. Taskun kanssa kisattiin agissa, tokossa ja näyttelyissä. Kaikissa kohtalaisesti menestyen, mutta hurjasti töitä tehden.

Taskun selkävaivat lopettivat meidän agilitytouhut ja sen jälkeen oli lainakoirien vuoro. On ollut borderterrieriä, parsonia sekä poikkeuksena sääntöön lagotto Dono. Dono ehkä herätti minut eniten ajattelemaan, että maailmassa on helpompiakin koulutettavia kuin terrierit. Lopullinen niitti tähän ajatusmaailmaan tuli kuitenkin lasten muodossa. Miksi ihmeessä hakkaisin päätä seinääni vielä koirien kanssa, kun lasten kanssa se on jatkuvaa?! Niinpä alkoi paimenkoiriin päin katseleminen...

Alkuun olin sitä mieltä, että minähän en bordercollieta ota. Semmoinen on "kaikilla" ja en halua, että minustakin ajatellaan, että otan vain "välinettä". Kuitenkin ihailin niitä ja pikku hiljaa aloin jostain syystä tutustumaan rotuun enemmän. Ja mitä enemmän tutustuin, sitä syvemmälle upposin. Aloin ymmärtää miksi rotu on suosittu harrastajien keskuudessa. Ja että sen kouluttaminen ei todellakaan ole mikään oikotie onneen. Olen tajunnut, että bordercollien kouluttaminen tarjoaa ihan yhtälailla ellei enemmänkin haasteita kuin terrierin. Nyt odotankin innolla, että pääsen oman bc:ni kanssa touhuamaan ja katsomaan mihin meidän rahkeet riittää.

Tämän pohdinta-ajan tarjosi lasten päiväunet ry :)

Combat - ah mikä nautinto!

Tänään sitten pääsin Combat -tunnille ja aivan fiiliksissä. Nyt on mahtava olo. On se ihanaa, kun on löytänyt elämässään jo toisen urheilulajin mikä sopii itselle. Tällä kertaa ei polvikaan tykännyt huonoa, loistavaa :)

Olin syönyt noin tuntia ennen treeniä vähän maksalaatikkoa ja hyvin jaksoi vetää. Nyt treenien jälkeen on kyllä kova nälkä, mutta tyydyin maitolasiin ja riisikakkuun. Köyhää. Treeneihin mennessä arvoin vielä, että menenkö venyttelyyn vai combatiin, mutta onneksi valitsin oikein. Ei ole tarvinut vielä koskaan katua sitä, että on mennyt. Väsytti vaan niin vietävästi, mutta eipä väsytä enää. Vaikka ehkä syytä jo olisikin, kun nukkumaanmenoaika lähestyy.

Tässä linkkinä biisi, joka soi suht lopussa tässä combat -ohjelmassa, siitä saa hirveet kiksit :D
http://www.youtube.com/watch?v=GR_kjdr7e0Y
Yrittäkää ymmärtää...

Blogin ulkoasua en ole ehtinyt muokkailemaan, mutta nyt muutan asetuksia niin, että sitä pääsee kommentoimaan myös ne, joilla ei ole google -tiliä.

Ajatuksena on tulevina päivinä kirjoittaa aiheesta: sinäkin brutukseni - mikä sai vannoutuneen antibc -ihmisen muuttamaan mielensä...sitä odottaessa, bai :)

En mennyt combatiin. Ärrrrrsyttäväääää. Sen sijaan kävin hakemassa kaupasta karkkipussin, 1,5 litran cokisen (zeroa sentään), ison sipsipussin ja siiderin. Että näin. Kyllä nyt saa olla itteensä tyytyväinen. Damn. Flunssan vika. Argh. Ja vielä kerran Argh.

Flunssaa, karaokea ja combatia

Tämän suuren päätöksen jälkeen astui kuvioihin Flunssa. Aika lievä, mutta ärsyttävä ja pistää miettimään viitsikö / uskaltaako itseään rääkätä. Pakko olisi kuitenkin. Mennyt jo monta päivää, että en ole tehnyt mitään fyysistä ja mulla alkaa heti pääkoppa prakaamaan, jos ei ole treenannut. Addikti siis.

Tänään vuorossa siis bodycombat. Jospa yrittäisi ottaa vähän rennommin, että ei syke huitelisi ihan hurjia lukuja. Bodycombat -tunti ei ole kuitenkaan niitä tunteja, jossa pystyy kauhean rennosti ottamaan vaikka niin päättäisikin. Musiikki vie mukanaan ja tulee riehuttua ihan tosissaan. Aivan mahtavaa. Kannattaa kokeilla, jos yhtään kiinnostaa nyrkkeily, karate musiikin tahtiin. Tunnin jälkeen olo aivan upea ja hartiat ja lapaluun jumitukset kiittää. Lisäksi combat palvelee agilityakin, koska jalkatyötä on aikalailla. Ja kunto nousee.

Combatin jälkeen suunnistan äänenavausharjoituksiin. Luvassa singstar -kisailua Tanjan ja Anun kanssa. Sitten taidetaan suunnata Wanhaan Mestariin jatkamaan lauluharjoituksia. Tämäkin vain ja ainoastaan agilityn takia, jotta äänihuulet ovat kunnossa radalla. Ai niin, unohdin jo, että en jatkossa ohjaakaan terrieriä ;)

Jep, mutta nyt hauskaa viikonloppua :)

Tästä se alkaa, taas kerran

Nyt olen virallisesti päättänyt, (viralliseksi asian tekee se, että kirjoitan blogia aiheesta) että mulla on tavoite agilityssä. Oikein iso sellainen. Vaikka ei ole vielä koiraakaan - se on suhteellisen tarpeellinen agilityharrastamiseen. Semmoinen on kuitenkin jo tiedossa kasvattajan silmäkulmassa, joten eiköhän aika korjaa asian.

Miksi sitten agility? Sitä olen pohtinut näinä koirattomina vuosina. Mikä saa ihmisen palaamaan vuodesta toiseen saman lajin ääreen, lainaamaan muilta kisakoiria, käymään kisoissa, tekemään agilityn eteen vapaaehtoistyötä jne. Se vaan on NIIN mun juttu. Kaikki mahdolliset elementit natsaa täysin: vauhdikkuus, eläimet, yhteistyö, kilpaileminen, haastellisuus. Aikuistuttani (näin voinee sanoa ainakin iän puolesta), olen huomannut, että rakastan haasteita. Löydän itseni ihmeellisistä tilanteista ja haluan haastaa itseni. Siksi agility.

Koira on itsestäänselvyys. Sellainen pitää aina olla. Se on perhettä. Riippumatta agilitysta. Taskun kuolemasta on kulunut nyt 1,5 vuotta ja kotimme on ollut vajaa ilman tassujen ropinaa parketilla. Kaipaan eniten koiran kanssa lenkkeilyä, arkista puuhailua, sen iloa ilman vaatimuksia (vrt. lapset...). Olosuhteet ovat vain sanelleet, että koiran aika ei ollut heti Taskun poismenon jälkeen. Ei vaan pystynyt.

Tähän blogiin haluan kuvata matkani kohti tavoitetta, aluksi lähtien itseni fyysisestä ja psyykkisestä treenaamisesta sekä myöhemmin matkan varrella kaverini liittyessä mukaan meidän yhteisestä taipaleesta.

Matka on siis alkanut.