Olen kesän mittaan tokoillut jonkun verran Loffon kanssa. Välillä ihan vaan sen takia, kun ei ole agility huvittanut. Ja nykyään jo sen takia, kun se on aika mukavaa ja nopeasti tulee tuloksia näin alkuvaiheessa. Mikäs sen palkitsevampaa.
Olen mukana VASsin tokon PM -joukkueessa, joten on aika ruveta viimeistelemään meidän liikkeiden osasia, jotta suoriudutaan kunnialla alokasluokasta.
Googletin mitä netistä löytyy tokon viimeistelyharjoituksista ja Pipa Pärssisen kirjasta löysinkin pätkiä, joiden mukaan lähden jatkamaan treeniä.
Seuraavaksi yritän vähentää avut liikkeestä maahan menossa ja sen jälkeen voin siirtyä seuraavaan ohjelmaan:
- seuraaminen kokeen omaisesti + superpalkka
- seuraaminen kokeen omaisesti + luoksetulo + superpalkka
- liikkeestä maahan meno + luoksetulo + superpalkka
- seuraaminen + liikkeestä maahan meno + luoksetulo + superpalkka
- luoksetulo + seisominen + superpalkka
- luoksetulo + seisominen + hyppy + superpalkka
- seuraaminen hihnassa + seuraaminen ilman hihnaa + superpalkka
Myös luoksepäästävyyttä pitää treenata.
Muuten työn alla on noutokapulan suussa pitäminen. Se ei oikein tunnu luonnistuvan, leuat ovat kuin löysät saranat. Lisäksi pitää myös ruveta ehdollistamaan eri valmistaviin sanoihin / liikkeisiin, jotta Loffo tietää mikä liike on seuraavaksi tulossa.
Agilityn saralla ollaan oltu tauolla; tänään otettiin vähän keppikulmia, kun olen hoitamassa koiria Jennin ja Markon luona. Elokuun puolella tai syyskuun alussa viimeistään aktivoidutaan treenaamisen kanssa; kyllä se aksamotivaatio sieltä aina välillä kurkistelee :)
perjantai 27. heinäkuuta 2012
maanantai 9. heinäkuuta 2012
Agility ja Jalkapallo
Viime aikoina olen sattuneesta syystä seurannut paljon futista. Molemmat lapset pelaa, ja oon saanut olla paljon kentän laidalla. Samin ja hänen sukunsa innostus lajia kohtaan on tarttunut myös minuun. Viimeksi eilen pidin Heinille harkat samalla, kun Olavi treenaili joukkueensa kanssa.
Siinä kentän laidalla istuskellessa tuli mieleen, että tämähän on periaatteessa ihan samanlaista touhua kuin agility. Pallon kanssa treenataan tekniikkaa. Tekniikka tulee olla jollain tasolla ennen kuin mennään pelaamaan. Toki voi mennä pelaamaan ilman tekniikkaakin, mutta siinä tulee haavereita ja kaaosta.
Agilityssakin on hyvä olla tekniikka jollain tasolla ennen kuin lähtee kisaamaan. Kisastartin miellän samanlaiseksi kuin futispelit. Siellä pitää osata ottaa käyttöön osaamansa tekniikat kovemmassa vauhdissa ja erilaisessa mielentilassa. Jos lähtee kisaamaan ilman perustekniikkaa, ei siitä seuraa hyvää. Ja nyt puhun semmoisesta koirasta, joka vaatii ohjaajalta muitakin taitoja kuin juoksu.
Siitä rupesin leikittelemään ajatuksella, että miten agilityssa menisi jalkapallossa käytössä olevat sarjatasot.
Junnuliiga. Täällä pelaa kaikista pienimmät. Heillä on kova tahto; milloin mihinkin suuntaan. Pelaajat toimivat hyvin impulsiivisesti ja tekniikka on vielä hyvin hiomatonta. Aksaajista täällä ovat varmasti ne, jotka syöksyvät kisaamaan liian aikaisin ja syyttävät koiraansa virheistä.
Piirisarja. Tällä tasolla pelaajat osaavat jo tekniikkaa, ovat vähän hillitympiä reaktioissaan. Joukkuepelaaminen on kuitenkin vielä hakusessa. Ollaan vielä lapsen kengissä, mutta aletaan ymmärtämään harjoittelemisen merkitys. Laadukkaan harjoittelun. Agilityssa piirisarjakisaajat ovat niitä, jotka kopioivat muiden tekemistä ymmärtämättä perimmäistä tarkoitusta. Heillä ei yhteistyö vielä ole sillä tasolla, että he osaisivat tasaisesti tehdä koiran kanssa töitä. He vielä tekevät agilitya itselleen.
Divisioonat. Täällä ollaan jo pelattu pitkään, tekniikka alkaa olemaan kohdillaan, mutta joukkuepelaamisessa ja pelisilmän parantamisessa suurimmat haasteet. Agilitykilpailija osaa jo itsenäisesti käyttää eri tekniikoita yksittäisinä, mutta radan tiimellyksessä ei osaa ajoittaa niitä oikein. Suuria haasteita saattaa löytyä myös henkiseltä puolelta. Divisioonatason aksaaja on melko kunnianhimoinen ja harjoitteleekin laadukkaasti.
Veikkausliiga. Täällä ovat Suomen parhaimmat. Parhaimmat joukkueet. Näin agilityssakin pitäisi olla ja pääosin onkin. Huipulla ovat joukkueet. Ne, joilla on oma ja koiran nuppi kunnossa. Ne, jotka osaavat lukea "peliä"; osaavat arvioida koiran liikeratoja ja vauhtia. Ne, jotka osaavat käyttää tekniikoita juuri sopivassa suhteessa. Tältä tasolta voi myös pudota alaspäin mikäli omassa nupissa alkaa viiraamaan; nousee ns. kusi päähän.
Milläköhän tasolla sitä itse on? Luulen, että alan olla agilityn teini-iässä. Piirisarja pikkuhiljaa takanapäin ja divisioonat odottavat. Siellähän niitä sitten riittääkin tahkottavaksi - kutosdivarista, kun aloitetaan.
Siinä kentän laidalla istuskellessa tuli mieleen, että tämähän on periaatteessa ihan samanlaista touhua kuin agility. Pallon kanssa treenataan tekniikkaa. Tekniikka tulee olla jollain tasolla ennen kuin mennään pelaamaan. Toki voi mennä pelaamaan ilman tekniikkaakin, mutta siinä tulee haavereita ja kaaosta.
Agilityssakin on hyvä olla tekniikka jollain tasolla ennen kuin lähtee kisaamaan. Kisastartin miellän samanlaiseksi kuin futispelit. Siellä pitää osata ottaa käyttöön osaamansa tekniikat kovemmassa vauhdissa ja erilaisessa mielentilassa. Jos lähtee kisaamaan ilman perustekniikkaa, ei siitä seuraa hyvää. Ja nyt puhun semmoisesta koirasta, joka vaatii ohjaajalta muitakin taitoja kuin juoksu.
Siitä rupesin leikittelemään ajatuksella, että miten agilityssa menisi jalkapallossa käytössä olevat sarjatasot.
Junnuliiga. Täällä pelaa kaikista pienimmät. Heillä on kova tahto; milloin mihinkin suuntaan. Pelaajat toimivat hyvin impulsiivisesti ja tekniikka on vielä hyvin hiomatonta. Aksaajista täällä ovat varmasti ne, jotka syöksyvät kisaamaan liian aikaisin ja syyttävät koiraansa virheistä.
Piirisarja. Tällä tasolla pelaajat osaavat jo tekniikkaa, ovat vähän hillitympiä reaktioissaan. Joukkuepelaaminen on kuitenkin vielä hakusessa. Ollaan vielä lapsen kengissä, mutta aletaan ymmärtämään harjoittelemisen merkitys. Laadukkaan harjoittelun. Agilityssa piirisarjakisaajat ovat niitä, jotka kopioivat muiden tekemistä ymmärtämättä perimmäistä tarkoitusta. Heillä ei yhteistyö vielä ole sillä tasolla, että he osaisivat tasaisesti tehdä koiran kanssa töitä. He vielä tekevät agilitya itselleen.
Divisioonat. Täällä ollaan jo pelattu pitkään, tekniikka alkaa olemaan kohdillaan, mutta joukkuepelaamisessa ja pelisilmän parantamisessa suurimmat haasteet. Agilitykilpailija osaa jo itsenäisesti käyttää eri tekniikoita yksittäisinä, mutta radan tiimellyksessä ei osaa ajoittaa niitä oikein. Suuria haasteita saattaa löytyä myös henkiseltä puolelta. Divisioonatason aksaaja on melko kunnianhimoinen ja harjoitteleekin laadukkaasti.
Veikkausliiga. Täällä ovat Suomen parhaimmat. Parhaimmat joukkueet. Näin agilityssakin pitäisi olla ja pääosin onkin. Huipulla ovat joukkueet. Ne, joilla on oma ja koiran nuppi kunnossa. Ne, jotka osaavat lukea "peliä"; osaavat arvioida koiran liikeratoja ja vauhtia. Ne, jotka osaavat käyttää tekniikoita juuri sopivassa suhteessa. Tältä tasolta voi myös pudota alaspäin mikäli omassa nupissa alkaa viiraamaan; nousee ns. kusi päähän.
Milläköhän tasolla sitä itse on? Luulen, että alan olla agilityn teini-iässä. Piirisarja pikkuhiljaa takanapäin ja divisioonat odottavat. Siellähän niitä sitten riittääkin tahkottavaksi - kutosdivarista, kun aloitetaan.
keskiviikko 4. heinäkuuta 2012
Mietteitä ja suunnitelmia
Jostain syystä tullut taukoa kirjoitteluun. Elämä vie mukanaan eikä aina ehdi raportoida ja pohtia kaikkea. Mikä lienee ihan paikallaan.
Agilityn saralla on ollut turhautumisia ja ilon aiheita viime aikoina. Turhautumiset johtuneet lähinnä siitä, että oma kehittymiseni ei ole sillä tasolla kuin mitä haluaisin. Asiaa tarkemmin pohdiskeltua ja realiteetit myönnettyä täytyy todeta, että ei näillä toistoilla kyllä kehitytä. Positiivista on se, että viimeisen vuoden aikana mielestäni olen kehittynyt paljon radanlukutaidoissa - osaan melko hyvin valita oikeita ratkaisuja eri tilanteisiin ja osaan perustella valintojani. Vielä, kun toistojen kautta saan hommat lihasmuistiin niin sitten on aika hyvä.
Seinäjoella oltiin iltakisoissa. Saatiin kaikelta kolmelta radalta tulos. Tähän olen oikein tyytyväinen, koska se mielestäni puoltaa sitä, että osaan tehdä meille oikeita ohjausvalintoja. Muutamia rimoja tuli alas johtuen omista ajoituksistani valsseissa ja niistoissa. Niistoissa lähinnä ongelmana on, että Loffo tulee liian tiukkaan hypylle. Jennin neuvojen mukaan testailin maanantaina, että laitan käden riman yli keskeltä rimaa, enkä reunasta. Ja tietty näytti heti toimivan :)
Tokoa ollaan treenailtu ehkä enemmän kuin agia viime aikoina. Ilmoitin Loffon VASsin tokoryhmään ajatuksena saada meidän yhteistyötä paremmaksi. Tietoisesti otin riskin, kun tiesin että vieressä menee agilitytreenit. Työtä on vaatinut melkoisesti saada poika keskittymään tokoiluun, kun borter huutaa viereisellä kentällä.
Ollaan edistytty tokossakin ihan kivasti - Loffo on aika nopsa poika oppimaan. Avain tuntuu olevan palkkauksessa ja oikeassa vireessä. Yllättävää. Virejuttujen kanssa ollaan työskennelty agilityssakin. Namit ovat tulleet kuvioihin ja jätkä suostuu jopa syömään tokotreeneissä. Seuraaminen menee jo useita askeleita sillä tavalla ihanan intensiivisesti mitä olen aina ihaillut muiden koirissa. Työn alla on nyt noutokapulan suussa pitäminen ja jäävistä seisomisen harjoittelu. Katselin jo tokokisoja ja kyllä haaveena olisi käydä tyypin kanssa koittamassa syksyllä.
Jälki- ja hakuoppaat on tilattu ja jonkin verran ollaan tehty jälkeä. Olen yrittänyt saada siihen tarkkuutta ja laittanut makkaroita tiheästi ja vaatinut pitämään nenän maassa. Kovasti herran tekisi mieli vain syöksyä viimeiselle makkaralle, mutta pienellä pakotteella ottaa kyllä kaikki. Hiki tulee itselle aina näissäkin treeneissä. Tuo ukkeli vaatii multa aina 100% keskittymisen :D
Olen ajoittain kokenut morkkista siitä, että olen tehnyt Loffosta kuumakallen. Olen todnäk leikkinyt sen kanssa liikaa ja en ole käyttänyt namipalkkaa. En ole tajunnut tuota virejuttua vaan olen ihaillut kiihkeää poikaani. Ihailen kyllä sitä vieläkin, mutta nyt haluan järjen mukaan. Onneksi pojan pää tuntuu kestävän, joten paljon on varmasti puhtaasti opittua tuossa käytösmallissa. Lähinnähän tämä tulee esille agilityssa ja lähtötilanteissa.
No, ehkä Loffo on kuitenkin aika onnellinen bc -mies.
Syksystä lähtien uuden treenikauden käynnistyessä aion tehdä paljon suunnitelmallisemman vuoden. Mulle on muodostumassa käsitys minkälaisen agilitykoiran Loffosta haluan ja minkälainen ohjaaja haluan olla. Tämä ihanne pitää purkaa paloihin ja lähteä rakentamaan niistä kokonaisuutta. Oma terveystilanne hieman huolettaa, kun jalka ei vieläkään ihan kunnossa. Tämä aiheuttaa pientä varausta siihen, että en uskalla ajatella kovin paljon eteenpäin meidän agilityjuttuja. Mutta tietty turha murehtia kaikkea etukäteen, tällä hetkellä pystyn kuitenkin juoksemaan suht hyvin.
Agilityn saralla on ollut turhautumisia ja ilon aiheita viime aikoina. Turhautumiset johtuneet lähinnä siitä, että oma kehittymiseni ei ole sillä tasolla kuin mitä haluaisin. Asiaa tarkemmin pohdiskeltua ja realiteetit myönnettyä täytyy todeta, että ei näillä toistoilla kyllä kehitytä. Positiivista on se, että viimeisen vuoden aikana mielestäni olen kehittynyt paljon radanlukutaidoissa - osaan melko hyvin valita oikeita ratkaisuja eri tilanteisiin ja osaan perustella valintojani. Vielä, kun toistojen kautta saan hommat lihasmuistiin niin sitten on aika hyvä.
Seinäjoella oltiin iltakisoissa. Saatiin kaikelta kolmelta radalta tulos. Tähän olen oikein tyytyväinen, koska se mielestäni puoltaa sitä, että osaan tehdä meille oikeita ohjausvalintoja. Muutamia rimoja tuli alas johtuen omista ajoituksistani valsseissa ja niistoissa. Niistoissa lähinnä ongelmana on, että Loffo tulee liian tiukkaan hypylle. Jennin neuvojen mukaan testailin maanantaina, että laitan käden riman yli keskeltä rimaa, enkä reunasta. Ja tietty näytti heti toimivan :)
Tokoa ollaan treenailtu ehkä enemmän kuin agia viime aikoina. Ilmoitin Loffon VASsin tokoryhmään ajatuksena saada meidän yhteistyötä paremmaksi. Tietoisesti otin riskin, kun tiesin että vieressä menee agilitytreenit. Työtä on vaatinut melkoisesti saada poika keskittymään tokoiluun, kun borter huutaa viereisellä kentällä.
Ollaan edistytty tokossakin ihan kivasti - Loffo on aika nopsa poika oppimaan. Avain tuntuu olevan palkkauksessa ja oikeassa vireessä. Yllättävää. Virejuttujen kanssa ollaan työskennelty agilityssakin. Namit ovat tulleet kuvioihin ja jätkä suostuu jopa syömään tokotreeneissä. Seuraaminen menee jo useita askeleita sillä tavalla ihanan intensiivisesti mitä olen aina ihaillut muiden koirissa. Työn alla on nyt noutokapulan suussa pitäminen ja jäävistä seisomisen harjoittelu. Katselin jo tokokisoja ja kyllä haaveena olisi käydä tyypin kanssa koittamassa syksyllä.
Jälki- ja hakuoppaat on tilattu ja jonkin verran ollaan tehty jälkeä. Olen yrittänyt saada siihen tarkkuutta ja laittanut makkaroita tiheästi ja vaatinut pitämään nenän maassa. Kovasti herran tekisi mieli vain syöksyä viimeiselle makkaralle, mutta pienellä pakotteella ottaa kyllä kaikki. Hiki tulee itselle aina näissäkin treeneissä. Tuo ukkeli vaatii multa aina 100% keskittymisen :D
Olen ajoittain kokenut morkkista siitä, että olen tehnyt Loffosta kuumakallen. Olen todnäk leikkinyt sen kanssa liikaa ja en ole käyttänyt namipalkkaa. En ole tajunnut tuota virejuttua vaan olen ihaillut kiihkeää poikaani. Ihailen kyllä sitä vieläkin, mutta nyt haluan järjen mukaan. Onneksi pojan pää tuntuu kestävän, joten paljon on varmasti puhtaasti opittua tuossa käytösmallissa. Lähinnähän tämä tulee esille agilityssa ja lähtötilanteissa.
No, ehkä Loffo on kuitenkin aika onnellinen bc -mies.
Syksystä lähtien uuden treenikauden käynnistyessä aion tehdä paljon suunnitelmallisemman vuoden. Mulle on muodostumassa käsitys minkälaisen agilitykoiran Loffosta haluan ja minkälainen ohjaaja haluan olla. Tämä ihanne pitää purkaa paloihin ja lähteä rakentamaan niistä kokonaisuutta. Oma terveystilanne hieman huolettaa, kun jalka ei vieläkään ihan kunnossa. Tämä aiheuttaa pientä varausta siihen, että en uskalla ajatella kovin paljon eteenpäin meidän agilityjuttuja. Mutta tietty turha murehtia kaikkea etukäteen, tällä hetkellä pystyn kuitenkin juoksemaan suht hyvin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)