Case: Loffo

 Mistä kaikki alkoi?

Elettiin heinäkuuta 2009. Olin vihdoin saanut mieheltäni suostumuksen bordercollien hankintaan. Olin haaveillut siitä jo vuosia ja vihdoin mieheni tähän suostui. Olin ottanut yhteyttä Jenni Leinoon Anja Lehtiön suosituksesta vuonna 2008 ja siitä pikkuhiljaa tutustunut rotuun lisää. Jennin oli tarkoitus astuttaa Milli –narttu seuraavasta juoksusta ja siitä jäin sitten odottamaan pentua.

 Heinäkuussa puhelimeen pompahti tekstiviesti, kun olimme siskoni kanssa matkalla Britney Spearsin konserttiin. Jenni viestitteli, että hänelle oli tarjottu urosta Hollannista ja tämä olisi luovutusiässä hieman aikaisemmin todennäköisesti kuin Millin pentu. Sain mieheni suostumaan uroksen ottamiseen ja alkuperäinen narttupentutoive muuttui uroksen odottamiseksi. Ei se mitään! Halusin koiraa niin kovaa.

 

Hollannin emän Fujitan synnytys näkyi livenä netissä, tätä ihasteltiin ja vähän kauhisteltiinkin työkaverien kanssa. Sieltä syntyi kaksi urosta; toinen näistä olisi meidän! Minun kauan odotettu koira. Oma bordercollieni. Päivittäin seurasin pentuja webbikameran kautta ja arvuuttelin kumpiko meille tulee. Onko se se bluemerle, jota salaa toivoin vai trikki. Lopulta Danielle vahvisti, että toinen uroksista voi muuttaa Suomeen ja päädyttiin sitten kuitenkin trikkipoikaan. Tässä vaiheessa ei ollut värillä enää mitään väliä.

Loffo saapuu

Marraskuussa syntymäpäivänäni Jenni matkusti Hollantiin noutamaan tuota kauan odotettua pakkausta. Yöllä hain heidät lentokentältä ja sain ensimmäistä kertaa pikku-Loffon syliini. Se oli nyt siinä. Oma bortsuni. Se mihin olin kasannut kohtuuttoman paljon haaveita ja unelmia ja tavoitteita. Oma koirani.

 Pentuaika meni harjoitellessa. Olin odotusaikana tutustunut Tuire Kaimion koulutuskirjoihin, tiesin naksuttimet ja muut positiviiset vahvistamiset. Pentu oli vilkas; sille joutui jopa sanomaan ”ei”. Tämähän oli hieman outoa, koska olin ajatellut, että bortsulle ei tarvitse semmoista sanaa käyttää. Riittää, kun vähän hörähtää niin johan tuo lakoaa. Olinpa väärässä. Meillä oli sumutinpulloa, kattilan kantta ym. kovaäänistä rekvisiittaa, kun Loffo-pentunen hyppi pöydälle. Naapureille tuli tutuksi koiramme nimi, kun sitä ”ystävällisesti” kutsuin pitkin Sepänkylää. Olin melko ymmälläni, mutta pikku hiljaa tajuntaani alkoi iskeä, että bordercollie on ehkä sittenkin KOIRA.

Haasteita riittää

Jenni oli apunani koko ajan. Ei meillä mitään isoja kriisejä ollut, olin koko ajan erittäin onnellinen pennusta ja innolla seurasin sen kehitystä. Opetin uusia juttuja ja agilityakin aloiteltiin heti toisena kotipäivänä. Olin ylpeä – koira oppi kaiken nopeasti ja oli todella innokas. Ehkä vähän liiankin, mutta en minä sitä nähnyt. Olin innoissani, kun ei tarvinnut motivoida – tätä olin halunnut. Treenasin paljon ja usein. Oli treenisuunnitelmaa, tavoitetta, haavetta, unelmaa. Meistä tulisi vielä jotain isoa!

 

Agilityssa aloimme tekemään ratoja; rimat sai nostaa ylös ja sieltähän ne lentelivät. Loffo kävi kuumana, räyhäsi, ei pysynyt lähdössä. Motivaatiota riitti todellakin! En saanut sitä kisapaikalle enkä treenipaikalle tuotua ilman sinistä kieltä. Molemmilla. Vanne kiristi päätä ”En saa mitään kontaktia tuohon koiraan” –ajattelin monesti. Ja Jenni yritti auttaa. Ole systemaattinen, ole mustavalkoinen, vaadi siltä. Ja minä yritin ja varmaan monessa asiassa onnistuinkin. Mutta valitettavan usein kantapään kautta. Tuntui, että radalle meno alkoi pelottamaan. Pelkäsin Loffon vauhtia, pelkäsin että se karkaa lähdöstä, pelkäsin, että rimat lentää. Pelkäsin, että en osaa.

 

Kisaamaankin aloitimme ja onnistumisia tuli satunnaisesti. Melko nopeasti Loffo nousi kolmosluokkaan, mutta jossain vaiheessa päätimme, että jotain pitää tehdä Loffon hyppäämiselle. Jenni sai hyviä neuvoja ystäviltään ja päätimme vaihtaa hetkeksi koiriamme. Minä tarvitsin lisää itseluottamusta ja Jenni lisää haasteita. Silloin astui kuvioihin TiuTau.

Koirat vaihtuu

Aluksi ajattelin, että tämä on hetkellistä. Jatkan Loffon kanssa sitten, kun saadaan tilannetta vähän rauhoitettua. Olimme muuttaneet Sepänkylästä Suvilahteen ja silloin alkoi uudenlainen ongelma. Loffo reagoi vahvasti narttujen hajuihin asuinympäristössämme ja alkoi tekemään tarpeitaan sisälle. Eturauhanen oireili säännöllisesti ja koira oli useasti antibioottikuurilla. Eräänä päivänä mitta tuli täyteen. Soitto jälleen Jennille ja Loffo muutti Tuovilaan. Väliaikaisesti, ajattelin.Pari päivää meni ja TiuTau tuli meille. Väliaikaisesti, ajattelin.

Aikaa kului; viikkoja ja kuukausia. Loffo viihtyi Jennin ja Markon luona, TiuTau oli kuin luotu meidän perheeseen. Näin meillä on hyvä olla – kaikilla. Aina kaikki ei mene kuin suunnittelee, joskus joutuu lyömään päätä seinään ennen kuin tajuaa mitä haluaa. Olen onnekas, kun minulla on Jenni. Olen onnekas, kun minulla on ollut Loffo. Olen onnekas, kun minulla nyt on TiuTau – minun sielunkumppanini.

Aina eka bortsuni

Hyvää syntymäpäivää Loffolle! Olet mulle aina ja ikuisesti se ensimmäinen bortsu – se koira, joka opetti, että koira on koira, vaikka onkin bortsu.

 

Kuvakollaasi toko -kokeesta

Kohti tokokisoja

Olen kesän mittaan tokoillut jonkun verran Loffon kanssa. Välillä ihan vaan sen takia, kun ei ole agility huvittanut. Ja nykyään jo sen takia, kun se on aika mukavaa ja nopeasti tulee tuloksia näin alkuvaiheessa. Mikäs sen palkitsevampaa.

Olen mukana VASsin tokon PM -joukkueessa, joten on aika ruveta viimeistelemään meidän liikkeiden osasia, jotta suoriudutaan kunnialla alokasluokasta.

Googletin mitä netistä löytyy tokon viimeistelyharjoituksista ja Pipa Pärssisen kirjasta löysinkin pätkiä, joiden mukaan lähden jatkamaan treeniä.

Seuraavaksi yritän vähentää avut liikkeestä maahan menossa ja sen jälkeen voin siirtyä seuraavaan ohjelmaan:

- seuraaminen kokeen omaisesti + superpalkka
- seuraaminen kokeen omaisesti + luoksetulo + superpalkka
- liikkeestä maahan meno + luoksetulo + superpalkka
- seuraaminen + liikkeestä maahan meno + luoksetulo + superpalkka
- luoksetulo + seisominen + superpalkka
- luoksetulo + seisominen + hyppy + superpalkka
- seuraaminen hihnassa + seuraaminen ilman hihnaa + superpalkka

Myös luoksepäästävyyttä pitää treenata.

Muuten työn alla on noutokapulan suussa pitäminen. Se ei oikein tunnu luonnistuvan, leuat ovat kuin löysät saranat. Lisäksi pitää myös ruveta ehdollistamaan eri valmistaviin sanoihin / liikkeisiin, jotta Loffo tietää mikä liike on seuraavaksi tulossa.

Agilityn saralla ollaan oltu tauolla; tänään otettiin vähän keppikulmia, kun olen hoitamassa koiria Jennin ja Markon luona. Elokuun puolella tai syyskuun alussa viimeistään aktivoidutaan treenaamisen kanssa; kyllä se aksamotivaatio sieltä aina välillä kurkistelee :)

Agility ja Jalkapallo

Viime aikoina olen sattuneesta syystä seurannut paljon futista. Molemmat lapset pelaa, ja oon saanut olla paljon kentän laidalla. Samin ja hänen sukunsa innostus lajia kohtaan on tarttunut myös minuun. Viimeksi eilen pidin Heinille harkat samalla, kun Olavi treenaili joukkueensa kanssa.

Siinä kentän laidalla istuskellessa tuli mieleen, että tämähän on periaatteessa ihan samanlaista touhua kuin agility. Pallon kanssa treenataan tekniikkaa. Tekniikka tulee olla jollain tasolla ennen kuin mennään pelaamaan. Toki voi mennä pelaamaan ilman tekniikkaakin, mutta siinä tulee haavereita ja kaaosta.

Agilityssakin on hyvä olla tekniikka jollain tasolla ennen kuin lähtee kisaamaan. Kisastartin miellän samanlaiseksi kuin futispelit. Siellä pitää osata ottaa käyttöön osaamansa tekniikat kovemmassa vauhdissa ja erilaisessa mielentilassa. Jos lähtee kisaamaan ilman perustekniikkaa, ei siitä seuraa hyvää. Ja nyt puhun semmoisesta koirasta, joka vaatii ohjaajalta muitakin taitoja kuin juoksu.

Siitä rupesin leikittelemään ajatuksella, että miten agilityssa menisi jalkapallossa käytössä olevat sarjatasot.

Junnuliiga. Täällä pelaa kaikista pienimmät. Heillä on kova tahto; milloin mihinkin suuntaan. Pelaajat toimivat hyvin impulsiivisesti ja tekniikka on vielä hyvin hiomatonta. Aksaajista täällä ovat varmasti ne, jotka syöksyvät kisaamaan liian aikaisin ja syyttävät koiraansa virheistä.

Piirisarja. Tällä tasolla pelaajat osaavat jo tekniikkaa, ovat vähän hillitympiä reaktioissaan. Joukkuepelaaminen on kuitenkin vielä hakusessa. Ollaan vielä lapsen kengissä, mutta aletaan ymmärtämään harjoittelemisen merkitys. Laadukkaan harjoittelun. Agilityssa piirisarjakisaajat ovat niitä, jotka kopioivat muiden tekemistä ymmärtämättä perimmäistä tarkoitusta. Heillä ei yhteistyö vielä ole sillä tasolla, että he osaisivat tasaisesti tehdä koiran kanssa töitä. He vielä tekevät agilitya itselleen.

Divisioonat. Täällä ollaan jo pelattu pitkään, tekniikka alkaa olemaan kohdillaan, mutta joukkuepelaamisessa ja pelisilmän parantamisessa suurimmat haasteet. Agilitykilpailija osaa jo itsenäisesti käyttää eri tekniikoita yksittäisinä, mutta radan tiimellyksessä ei osaa ajoittaa niitä oikein. Suuria haasteita saattaa löytyä myös henkiseltä puolelta. Divisioonatason aksaaja on melko kunnianhimoinen ja harjoitteleekin laadukkaasti.

Veikkausliiga. Täällä ovat Suomen parhaimmat. Parhaimmat joukkueet. Näin agilityssakin pitäisi olla ja pääosin onkin. Huipulla ovat joukkueet. Ne, joilla on oma ja koiran nuppi kunnossa. Ne, jotka osaavat lukea "peliä"; osaavat arvioida koiran liikeratoja ja vauhtia. Ne, jotka osaavat käyttää tekniikoita juuri sopivassa suhteessa. Tältä tasolta voi myös pudota alaspäin mikäli omassa nupissa alkaa viiraamaan; nousee ns. kusi päähän.

Milläköhän tasolla sitä itse on? Luulen, että alan olla agilityn teini-iässä. Piirisarja pikkuhiljaa takanapäin ja divisioonat odottavat. Siellähän niitä sitten riittääkin tahkottavaksi - kutosdivarista, kun aloitetaan.

Mietteitä ja suunnitelmia

Jostain syystä tullut taukoa kirjoitteluun. Elämä vie mukanaan eikä aina ehdi raportoida ja pohtia kaikkea. Mikä lienee ihan paikallaan.

Agilityn saralla on ollut turhautumisia ja ilon aiheita viime aikoina. Turhautumiset johtuneet lähinnä siitä, että oma kehittymiseni ei ole sillä tasolla kuin mitä haluaisin. Asiaa tarkemmin pohdiskeltua ja realiteetit myönnettyä täytyy todeta, että ei näillä toistoilla kyllä kehitytä. Positiivista on se, että viimeisen vuoden aikana mielestäni olen kehittynyt paljon radanlukutaidoissa - osaan melko hyvin valita oikeita ratkaisuja eri tilanteisiin ja osaan perustella valintojani. Vielä, kun toistojen kautta saan hommat lihasmuistiin niin sitten on aika hyvä.

Seinäjoella oltiin iltakisoissa. Saatiin kaikelta kolmelta radalta tulos. Tähän olen oikein tyytyväinen, koska se mielestäni puoltaa sitä, että osaan tehdä meille oikeita ohjausvalintoja. Muutamia rimoja tuli alas johtuen omista ajoituksistani valsseissa ja niistoissa. Niistoissa lähinnä ongelmana on, että Loffo tulee liian tiukkaan hypylle. Jennin neuvojen mukaan testailin maanantaina, että laitan käden riman yli keskeltä rimaa, enkä reunasta. Ja tietty näytti heti toimivan :)

Tokoa ollaan treenailtu ehkä enemmän kuin agia viime aikoina. Ilmoitin Loffon VASsin tokoryhmään ajatuksena saada meidän yhteistyötä paremmaksi. Tietoisesti otin riskin, kun tiesin että vieressä menee agilitytreenit. Työtä on vaatinut melkoisesti saada poika keskittymään tokoiluun, kun borter huutaa viereisellä kentällä.

Ollaan edistytty tokossakin ihan kivasti - Loffo on aika nopsa poika oppimaan. Avain tuntuu olevan palkkauksessa ja oikeassa vireessä. Yllättävää. Virejuttujen kanssa ollaan työskennelty agilityssakin. Namit ovat tulleet kuvioihin ja jätkä suostuu jopa syömään tokotreeneissä. Seuraaminen menee jo useita askeleita sillä tavalla ihanan intensiivisesti mitä olen aina ihaillut muiden koirissa. Työn alla on nyt noutokapulan suussa pitäminen ja jäävistä seisomisen harjoittelu. Katselin jo tokokisoja ja kyllä haaveena olisi käydä tyypin kanssa koittamassa syksyllä.

Jälki- ja hakuoppaat on tilattu ja jonkin verran ollaan tehty jälkeä. Olen yrittänyt saada siihen tarkkuutta ja laittanut makkaroita tiheästi ja vaatinut pitämään nenän maassa. Kovasti herran tekisi mieli vain syöksyä viimeiselle makkaralle, mutta pienellä pakotteella ottaa kyllä kaikki. Hiki tulee itselle aina näissäkin treeneissä. Tuo ukkeli vaatii multa aina 100% keskittymisen :D

Olen ajoittain kokenut morkkista siitä, että olen tehnyt Loffosta kuumakallen. Olen todnäk leikkinyt sen kanssa liikaa ja en ole käyttänyt namipalkkaa. En ole tajunnut tuota virejuttua vaan olen ihaillut kiihkeää poikaani. Ihailen kyllä sitä vieläkin, mutta nyt haluan järjen mukaan. Onneksi pojan pää tuntuu kestävän, joten paljon on varmasti puhtaasti opittua tuossa käytösmallissa. Lähinnähän tämä tulee esille agilityssa ja lähtötilanteissa.

No, ehkä Loffo on kuitenkin aika onnellinen bc -mies.

Syksystä lähtien uuden treenikauden käynnistyessä aion tehdä paljon suunnitelmallisemman vuoden. Mulle on muodostumassa käsitys minkälaisen agilitykoiran Loffosta haluan ja minkälainen ohjaaja haluan olla. Tämä ihanne pitää purkaa paloihin ja lähteä rakentamaan niistä kokonaisuutta. Oma terveystilanne hieman huolettaa, kun jalka ei vieläkään ihan kunnossa. Tämä aiheuttaa pientä varausta siihen, että en uskalla ajatella kovin paljon eteenpäin meidän agilityjuttuja. Mutta tietty turha murehtia kaikkea etukäteen, tällä hetkellä pystyn kuitenkin juoksemaan suht hyvin.

Kisaraportteja

Onpa jäänyt monet kisat käymättä läpi. Jotenkin menee vähän taas lujaa joka saralla ja ei ehdi oikein pysähtyä agilitya pohtimaan. Hyvä niin, alkaa pikku hiljaa olemaan tauon paikka. Olen ajatellut heinäkuun ottaa ihan loman kannalta; Loffon kanssa touhutaan muita juttuja. Uidaan, ehkä tehdään jälkeä ja hakua. Opetellaan rauhoittumaan. Molemmille lienee tarpeellinen taito. Loffo kasvattaa mua ihmisenä ihan hurjasti ja sanonta "ihminen saa sellaisen koiran kuin tarvitsee" pitää todella paikkansa. Mä tarvitsen tämmöisen kuumakallen, joka opettaa mua rauhoittumaan. Jos mulla olisi jokin rauhallinen koira, saisin jatkaa samaa häsäämistä ja en kehittyisi itse eteenpäin ollenkaan. Koiran kanssa ehkä saataisiin parempia tuloksia, mutta nämä tulokset mitä Loffon kanssa saadaan ja tehdään ovat totta vie ansaittuja ja kovan työn takana. Niitä kyllä arvostaa ihan eri tavalla kuin, jos kaikki menisi vähän niin kuin itsestään. Sitten vähän kisakuulumisiin syvällisen alun jälkeen.

Seinäjoelta toinen nolla

Aika turha näin pitkän ajan jälkeen läpikäydä mitään teknisiä juttuja radoilta. Ekalta radalta tehtiin nolla ja sijoituttiin kolmanneksi. Se oli kivaa. Nolla ei ollut mikään kovinkaan hieno, mutta se ei mulle ehkä ookaan se juttu. Mulle toimii paremmin se, että saan asenteella taottua onnistumisen. Ajat toki olisi parempia ilman pyörimisiä ja muuta hörhöilyä, mutta uskon kyllä että kun varmuus kasvaa, niin nekin jäävät pois. Ja talvella sitten taas tiedetään mitä treenataan.

Tokalla oli yksi kohta, jossa mun heikko liikkeellelähtö tuotti ongelmia ja siinä rimat lenteli. Jos jalka olisi kunnossa treenaisin spurtteja ja reaktiojuttuja jo ihan hulluna, mutta vielä ei ole sen aika. Jalka kestää just ja just radat, joten talven treeniohjelmaan nuokin. En muista saimmeko tulosta vai menikö hylätyksi. Kolmannella oli muutama kohta, josta mulla ei ollut hajuakaan miten ohjata. En vaan ehtinyt tuollaisiin kohtiin. Ne meni sitten säkällä. Aika kamalia ratoja oli Mujusella..tai sanotaanko erikoisia.

Helatorstai Kokkolassa

Lähdettiin Jennin ja Markon kanssa reissuun aamulla vähän ennen seitsemää. Kummasti sitä saa itsensä pöngättyä ylös, vaikka työaamuina tuommoiset "ylösnousut" ovat todella hankalia. Motivaatio tekee tehtävänsä. A -rata meni hylätyksi, en vieläkään oikein tiedä mitä siinä tapahtui. Loffo lähti keinulta suoraan eteenpäin - en ilmeisesti ohjannut kunnolla hyppyä, vaan olin jo ajatuksissani menossa jonnekin muualle. Tällä radalla ei yhtään rimaa alas, ja kontaktit pysyivät. Lähdöissä joudun tekemään tosissani töitä, että saan koiran pysymään takamus ja jalat maassa. Nykyään toimii nytkyt oikein hyvin, mutta tarkkana saa olla.

B -radalla Loffo onnistui puremaan mua reiteen myöhästyneessä pakkovalssissa. Vieläkin hampaan jäljet siitä merkkinä. Noh, mitäs myöhästyin...Aalle mennessä katsoin, että Loffo on menossa keinulle, mutta videolta kun katsoo niin sen hyppylinja on ensiksi keinulle päin, mutta korjaa sen itse. Kunnes minä huudan sen kiellon arvoisesti takaisin. Kevyttä sähläystä. Sen jälkeen tuleekin taas kielto, kun en osaa arvioida vauhtiamme oikein ja Loffo ei irtoa hypylle. Tältä radalta selvittiin kahdella kiellolla ja edelleenkään ei yhtään rimaa alas. Jestas sentään!

Pietarsaaren aurinkokisat

Pietarsaaressa kisattiin heti helatorstain jälkeisenä lauantaina. Mulla oli huono omatunto lasten takia. Taas äiti on lähdössä jonnekin. Mieli ei ollut aurinkoisin. Se vaikutti kyllä sitten kaikkeen. Kun lähtee kisaamaan niin pitäisi sitten pystyä blokkaamaan kaiken muun pois - mitä järkeä sinne on edes mennä, jos ei ole siellä henkisesti. Olimme lähdössä klo 13 matkaan Jennin ja Markon kanssa ja vielä 12.15 katsoin kelloa ja ajattelin soittavani Jennille, että en tule. Saatiin sitten kotona asiat siihen malliin, että puoli tuntia myöhemmin olin autossa matkalla kohti Tuovilaa.

Ekalta radalta hylätty. Rimoja ei nytkään tullut kuin vissiin yksi, kun raukan piti hypätä lähes paikaltaan pakkovalssin jälkeinen hyppy. Sitten livahti putkeen puomin jälkeen. Loppurata taisi olla ihan ok. Kuumana kävi tyyppi...tuntuu, että se on joka kisassa astetta kuumempi. En tiedä.

Tokalta radalta tuli vain vitonen ja sekin seurauksena mun surkeasta liikkeellelähdöstä. Vähän jäi kaivelemaan, kun muuten oli oikein kiva rata. Myöhästyin pyörityksestä ja en ehtinyt linjaamaan okserin jälkeen putkeen menoa ja niin okserin rima putosi. Tällä radalla olin pikkasen sekaisin, käskytin Loffoa putkeen, kun piti mennä kepeille. Lisäksi ohjasin ihan väärään suuntaan sisäänmenoa, mutta tyyppi vaan korjaa. Lopussa oli sylkkärikohta, jossa Loffo kokosi itsensä tosi lähellä hyppyä, että pääsisi sen yli. Ei ole silläkään reppanalla helppoa, kun ohjaaja on välillä aivan sekaisin...

Konna -mumma teki ihanan nollan. Se on jotenkin niin liikkis. Ehkä siihen on vähän enemmän tunnesidettä, kun on saanut sen kanssa touhuta vähän ekstraa. Konna on kuin ajatus.

Lapualla Jennin kanssa

Eilen Loffo pakattiin autoon ja se sai lähteä Jennin kanssa kisaamaan Lapualle. En ole vielä jutellut enempää mitä siellä tapahtui, mutta ihan kivan kuuloinen hyppäritulos ainakin oli. Femma. Kuumana oli tyyppi käynyt sielläkin ja oli jopa lähdössä venkuillut mitä en olisi uskonut sen Jennin kanssa tekevän. No, onneksi ms coachin hermo pitää piiikkaaasen paremmin ku meikäläisen ja tyyppi oli pistetty kuriin. Summa summarum: rimat pysyy paremmin, kun lähdöt toimii. Tämä toimikoon mulla motivaattorina, kun joskus meinaa hermo pettää lähtötilanteissa.

Seuraavat koitokset

Nyt viikonloppuna kisataan Vaasassa viisi starttia. SM -kisat olen jo haudannut. En ole oikeastaan niitä enää hetkeen miettinyt sen kummemmin. Tämä vuosi ei ole vielä meidän vuosi niiltä osin. Tuo jalan kanssa taistelu on vienyt suurimmat kunnianhimot ja olen todennut, että on sitä elämää muuallakin kuin agilitykentillä. Koirasta on kuitenkin niin moneksi, että kyllä me yhteinen laji löydetään, vaikka en pystyisi enää samalla tavalla juoksemaan. Tosin jalka ollut jo parempi, joten eiköhän se siitä tokene.

Meidän ihka eka isojen poikien nolla

Maalahdessa PAWSin hallissa kisattiin vappupäivänä kaksi agilityrataa. Loffo kävi aika kuumana ja mua jännitti. Olin etukäteen päättänyt, että lähdöt pysyy ja jos ei pysy, niin mennään pois. Tämä mielessä ekalle radalle. Radat olivat profiililtaan oikein kivoja. En hirveesti miettinyt rimoja, vaikka nyt oli käytössä ne ohuet muoviputket, jotka lentää Loffon häntäkarvojen tuulenvireestäkin...Oikein hyvä, että en niitä stressannut.

Ekalle radalle mennessä Jenni onneksi oli mun selän takana lähdössä ja kuulin sieltä "rauhassa". Huh, täällä sai siis hengittääkin. Ihan järkyttävä tutina päällä. Sain nyittyä itseni ekan esteen taakse ja Loffo istui kuin pinkeä viulunkieli paikallaan. Mutta istui. Siitä sitten matkaan. Päädyssä oli päällejuoksuvalssimikäliekuvio, johon oli itsepäisesti päättänyt tehdä päällejuoksun ja valssin. No, ei toiminut. Hih, mulla on vissiin välillä jotain auktoriteetin uhmaamistarvetta, kun en koutsia heti uskonut ja näpeillehän tuo tuli. Kaksi rimaa sieltä alas ja putken väärä pää kutsui. Tätä kohtaa pitää koittaa jossain vaiheessa uudestaan, että tiedän mitä mun olisi pitänyt tehdä. Radan loppuosa oli mielestäni oikein hyvä. Sain tehtyä leikkauksenkin, joita en yleensä ole uskaltanut viljellä. Nykyään Loffo irtoaa niin hyvin esteille, että nämä voi kyllä ja pitää ottaa työkalupakkiin.

Toisen radan tutustumisessa tuli jo hyvä mieli. Rata oli suht vaikea, mutta jotenkin tuntui jo meidän radalta. Muistan ajatelleeni tutustumisessa, että tätä ei voida tunata. Aika jännä. Tiedä sitten vaikuttiko tuo asenteeseeni mennä radalle, sitähän ei tunattu. Vaikka paikkoja oli aika monta. Ei ollut mitään kovinkaan kaunista ohjausta, mutta asenteessa ei ollut mitään moitittavaa. Maltoin antaa tilaa, osasin paikata yllättäviä tilanteita ja vähän oli tuurikin mukana. Yksi siiveke heilui melkoisen paljon. Puomilla alkoi sumenemaan, mutta silloinkin kuulin Jennin huutavan mulle jotain ja pystyin viemään radan loppuun asti. Härregyyd, mitkä kiksit maalissa! Huusin niin kovaa ja oli ihan pakko syöksyä ulos samantien. Itkuhan siellä sitten pääsi. Voi mua.

Loffo on kyllä todella makee kisa- ja treenikaveri. Toki helpommalla se voisi mut välillä päästää, mutta peiliin katsominenhan noissakin jutuissa on. Se ottaa musta kaiken irti aina treenatessa ja kisatessa. Se ehkä sopii mulle, muuten en pysty keskittymään jos olisi vähän liian helppoa... Radat löytyvät Loffo -kanavalta.

http://www.youtube.com/watch?v=Rhz7BLhzFtg&list=UUeUKQRG2lAJFj10P2Iua3jg&index=3&feature=plcp

Keskiviikkona oli sitten heti harkat. Mulla on töissä ihan kauheita päiviä, kun on uusi työ ja kaikki uutta. Lapset sairastelleet jo pari viikkoa, joten unetkin olleet sitä sun tätä. Siinä alkuselitykset. Treenit meni ihan persiilleen. Tämä on aika tyypillistä mua; edellisenä päivänä aivan pilvissä, seuraavana päivänä montussa. Mulla alkoi jalkaa särkemään - potutusaihe nro 1. Loffo puraisi Jennin ja Markon kevythäkkiin reiän - potutusaihe nro 2. Loffo tuli kontakteista läpi superhäiriöllä- potutusaihe nro 3. Rimat lenteli ja en ehtinyt mihinkään - potutusaihe nro 4.

Kahdesta viimeisestä en ole todellakaan ylpeä. Mietin tätä eilen vielä, vaikka mun käskettiin unohtaa treenit. En taaskaan uskonut, sorry ;) Tajusin mitä mun olisi pitänyt tehdä noissa tilanteissa. Mun olisi pitänyt tietenkin todeta, että "jaahas, mun koira ei vielä osaakaan näitä juttuja - täytyypä treenata ne kuntoon". Mä meen aina välillä radalle tekemään "nollaa", kun mun pitäisi mennä oppimaan ja hakemaan virheitä. Tässä on oppimisen paikka. Aikaisemmin luulin, että mä en näin ajattele, mutta keskiviikko todisti toisin. Eli itseasiassa tosi hyvät treenit!

En “aha” –upplevelse är när

hjärnan får vetskap om det som

hjärtat och kroppen redan visste.

Sunnuntaina taas kisaamaan. Katsotaan mitä jalka tykkää, on vähän kiukutellut. Typerä.