Jalat eivät ole maassa!

Voi härregyyd mitä kiksejä ihminen voi saada agilitysta. Ihan järkyttävän makeet fiilarit :) Heti tuli muistutus siitä miksi rakastan kilpailemista...ja miksi se taitaa ihan hyvin sopiakin mulle. Mutta lähdetään alusta kertaamaan eilisen tapahtumia.

Aamulla olin tosi hyvillä mielin lähdössä ajamaan kohti Kokkolaa. Ei ihan hirveesti jännittänyt, silleen sopivasti. Tykkään ajella itsekseni ja huudattaa musiikkia. Siinä tuntee olonsa jotenkin itsenäiseksi ja maailma on avoinna :) Kisapaikalle päästiin hyvissä ajoin ja kisakirja saatiin varmennettua heti. Ei hämminkiä. Kävin vähän kävelemässä ja sitten vein Loffon autoon. Loffo oli heti "out of control", kun päästiin kisapaikalle, ainoastaan lämppäriesteillä oli mun kanssa; muuten jossain muualla henkisesti.

Jäin katsomaan minien suorituksia ja sitten se alkoi hiipimään mahanpohjaa ylöspäin, aina silmiin asti. ITKU. Ei oo todellista. Mua alkoi itkettään koko tilanne; jännityskin joo, mutta ennen kaikkea se tosiasia, että mä vihdoin, siis VIHDOIN, pääsen oman koirani kanssa radalle. Oon tätä hetkeä odottanut siitä asti, kun Tasku oli noin 8 vee, eli 10 vuotta! Siitä on niin kauan, kun mulla on ollut oma kisakoira. Dono oli aika lähellä omaa, mutta ei kuitenkaan mitään verrattuna tähän fiilikseen. Niin täydellistä. Siinä sitten pyyhiskelin silmäkulmia ja katselin minien suorituksia. Totesin kyllä, että ei meillä ihan hirveesti oo hävettävää radalla, sen verran mielenkiintoisen näköistä oli niiden meno.

Rata oli kiva ja sain hermoni kuriin jotenkin. Tiesin mitä oli tehtävä; kontaktit otetaan ja lähdössä pysytään. Tässä rata:

http://www.youtube.com/watch?v=SeAcItmcFAA

Tavoite täyttyi! Mutta ihme heilurikädet mulla! Ei ihme, jos rimat putoilee. Ihan kamalaa katsottavaa...Koira oli aivan perfetto.

Pienet jäähdyttelyt ja Loffis autoon odottelemaan seuraavaa rataa. Seuraavalla radalla olikin sitten keinu ja rengas, joita halusinkin päästä koittamaan. Esteet tämä koira osaa. Nyt tuli entistä vahvemmaksi se tunne, että koira osaa vaikka mitä, kun minä saan nuo typerät kädet ja olkapäät rauhoittumaan. Kesän teema onkin "en halua olla enää käsi" Ehhehhe. Virheitä tuli enemmän kuin laki sallii, mutta tulokseksi tuli "vain" 15. Taisi sihteeriltä jäädä muutama kirjaamatta. Puomin ylösmenokin siellä heilahtaa, vaikka yritin himmata vauhtia. Tässä siis tämä:

http://www.youtube.com/watch?v=VDCj5ahqRZM

Taas jäähdyteltiin ja jätkä autoon elpaamaan. Kolmas rata oli hyppäri. Nyt olin päättänyt, että vien kunnolla jokaisen hypyn. En välitä vaikka menee pitkäksi kaarteet, vaan ohjaan jokaisen hypyn loppuun asti. Ja hallelujah, niinhän mä taisin tehdä ja saletisti natsas. Nollalla maaliin! Aivan huippua. Tähän rataan uskallan olla jopa tyytyväinen, mun mielestä kädet on jostain syystä paljon rauhallisemmat ja ohjaus muutenkin rauhallisempaa. Tosin kotona kommentoitiin seuraavasti...Sami: "onko sulla joku paikka kipee,kun sä juokset ku pskat housussa" Olavi "äiti näyttää ihan vauvalta" Heini "äiti kaunistelee" Juoksen kyllä hämärän jäykän näköisesti, mutta ei mulla kyllä tavaroita housuissa ollu! No hällä väliä, nolla tuli ja luokan voitto. JIPPIIII. Tässä vielä tämä ihanuus:

http://www.youtube.com/watch?v=9jmEZnlmdQA

Tällä radalla pidin edelleen kiinni periaatteistani; lähdössä ei fuskata. Tällä kertaa jätkä yritti kovasti. Oli superkooma päällä, mutta papukaijamerkki meikäläiselle, en antanut livistää. Hermo piti.

Yhteenvetona voisin todeta, että osaan toimia paineen alla. Toimin ehkä jopa paremmin kilpailutilanteessa kuin treeneissä. Plussaa myös siitä, että Loffo oli ihan samanlainen kuin treeneissä. Se menee aksaa vaikka katto putois päälle! En miettinyt muiden suorituksia yhtään; siinä vaiheessa oikeastaan vasta, kun tiesin, että meillä on 0, alkoi kiinnostaa, että monesko ollaan :) Sitä ennen ei yhtään. Aivan oikeesti.

Huomenna taitaa lähteä ilmot Seinäjoelle - coachki anto luvan :)

Tunnelmia ennen kisoja

Jenni tuli eilen vetämään valmennusryhmän treenejä. Kyllä hieman ihmetytti, kun monta oli poissa - itse en olisi jäänyt millään pois, vaikka Jennin valmennukseen pääsen muutenkin. Jouduin ottamaan Heininkin mukaan, kun perheen miehet sairastivat. Huippuharkat oli! Heinikin jaksoi melkein 3 tuntia hallilla vallan mainiosti. Siitä on tullut kyllä jo niin iso tyttö. Aivan ihanaa, kun ei tarvitse joka hetki pelätä jotain ihmeraivaria, Olavi hoitaa nykyään sen puolen :P

Rata oli tosi kiva; alkuun teknistä vääntöä, välillä vähän irroiteltiin, mutta koko ajan piti olla hanskassa. Ja Loffohan oli. Että se pieni on kuuliainen mussukka. Lähtökin saatiin toimimaan, kun Jenni karjaisi. Otan varmaan Jennin takin mukaan Kokkolaan, että jätkä luulee pelottavan tädin olevan siellä :D Toisella kerralla tulin radalle Loffo irti ja pidin sen hanskassa suullisilla käskyillä, enkä remmillä. Toimi jo heti paljon paremmin. Näinhän kirjoitin tuolla jo aikaisemminkin, että mun pitäisi tehdä, mutta taas on jäänyt johonkin takaraivoon tuo juttu.

Tärkein muistutus mulle oli taas oman liikkeen (ja asenteen) rauhoittaminen. Tuntuu, että joka kerta kirjoitan samoista asioista, mutta oon mä mielestäni kehittynytkin. Keskityn rataan tutustumiseen paljon paremmin kuin aikaisemmin, yritän ymmärtää. Toteutus on vielä vähän vaiheessa, mutta onnistuessaan toimii jo tosi hienosti. Näin se vaan on, että kun treenaa ja hommaa parempiensa valmennusta, sitä itse kehittyy. Jos pysyy omalla mukavuusalueellaan koko ajan, ei tapahdu muutosta. Pitää haastaa. Siitä tykkään. Itsensä ylittämisestä ja kehittymisestä.

Äsken käytiin lounaalla coachin kanssa ja tuli taas hyviä ajatuksia. Haluan viikonloppuna tehdä radan, jossa Loffo tietää aina mihin ollaan menossa ja, että minä olen rauhallinen. Täytyy käydä työterveydessä sitä ennen, että saa niitä pillereitä...Tuloksia en katso! Inhottaa pelkkä ajatuskin, että en tiedä meidän tulosta, mutta sounot. Nyt on kasvun paikka. Menen tekemään meidän suoritusta: mun ja Loffon. En kenenkään muun, enkä kilpaile kenenkään muun kanssa. Tiedän, että jos siihen pystyn, se näkyy tuloksissa.

Läpi meni, että nasahti!

Ja niin lähti ekat kisailmot matkaan! Heti ensimmäisenä asiana töissä. Aika siistiä.

Olin eilen etukäteen päättänyt, että eka radan on mentävä nollana läpi ja hittolainen - sehän meni! Aivan loistavaa.

Tulihan niitä rimojakin eilen, mutta nyt alan tajuta miksi niitä tulee. Leikkaukset tuottivat ongelmia. Miksiköhän leikkausten treenaaminen on jäänyt niin vähälle?! Ihan perusjuttu.

Mutta en nyt tällä hetkellä jaksa miettiä noita kehityskohteita; niitähän riittää. Oon vaan niin tyytyväinen, että sain aiheutettua itselleni painetta ja pystyin sen alla toimimaan. Loffo oli niin taitava ja innokas.

Checkpoint -päivä

Tänään on päätöksien aika. Vaikkakin olen jo tietämättäni julistanut meneväni Kokkolaan kisoihin, mutta voinen muuttaa mieleni :)

Kiinnitän tänään treeneissä huomiota seuraaviin asioihin:
- ohjaanko ponnistuskohtaan?
- liikunko järkeviä linjoja, ei esteitä kohti, vaan ohjauslinjoja?
- kerronko koiralleni selkeästi seuraavan esteen?
- mietinkö koiran linjat ja sitä myöten omat liikkumiseni?
- maltanko pitää kontakteilla kauemmin kuin sadasosasekunnin?
- saanko lähtöön jonkin idean? En oleta, että se toimii, kun ei olla kertaakaan vielä sitä harjoiteltu aikaisemmin mainitsemallani tavalla, mutta saanko ajatuksesta kiinni?

Jos kaikki nuo natsaa, niin todnäk tulostaso on sen mukainen ja olemme kisavalmiit :) Jos ei, niin harjoittelu jatkuu. Marjon pääharjoittelu.