Jalat eivät ole maassa!

Voi härregyyd mitä kiksejä ihminen voi saada agilitysta. Ihan järkyttävän makeet fiilarit :) Heti tuli muistutus siitä miksi rakastan kilpailemista...ja miksi se taitaa ihan hyvin sopiakin mulle. Mutta lähdetään alusta kertaamaan eilisen tapahtumia.

Aamulla olin tosi hyvillä mielin lähdössä ajamaan kohti Kokkolaa. Ei ihan hirveesti jännittänyt, silleen sopivasti. Tykkään ajella itsekseni ja huudattaa musiikkia. Siinä tuntee olonsa jotenkin itsenäiseksi ja maailma on avoinna :) Kisapaikalle päästiin hyvissä ajoin ja kisakirja saatiin varmennettua heti. Ei hämminkiä. Kävin vähän kävelemässä ja sitten vein Loffon autoon. Loffo oli heti "out of control", kun päästiin kisapaikalle, ainoastaan lämppäriesteillä oli mun kanssa; muuten jossain muualla henkisesti.

Jäin katsomaan minien suorituksia ja sitten se alkoi hiipimään mahanpohjaa ylöspäin, aina silmiin asti. ITKU. Ei oo todellista. Mua alkoi itkettään koko tilanne; jännityskin joo, mutta ennen kaikkea se tosiasia, että mä vihdoin, siis VIHDOIN, pääsen oman koirani kanssa radalle. Oon tätä hetkeä odottanut siitä asti, kun Tasku oli noin 8 vee, eli 10 vuotta! Siitä on niin kauan, kun mulla on ollut oma kisakoira. Dono oli aika lähellä omaa, mutta ei kuitenkaan mitään verrattuna tähän fiilikseen. Niin täydellistä. Siinä sitten pyyhiskelin silmäkulmia ja katselin minien suorituksia. Totesin kyllä, että ei meillä ihan hirveesti oo hävettävää radalla, sen verran mielenkiintoisen näköistä oli niiden meno.

Rata oli kiva ja sain hermoni kuriin jotenkin. Tiesin mitä oli tehtävä; kontaktit otetaan ja lähdössä pysytään. Tässä rata:

http://www.youtube.com/watch?v=SeAcItmcFAA

Tavoite täyttyi! Mutta ihme heilurikädet mulla! Ei ihme, jos rimat putoilee. Ihan kamalaa katsottavaa...Koira oli aivan perfetto.

Pienet jäähdyttelyt ja Loffis autoon odottelemaan seuraavaa rataa. Seuraavalla radalla olikin sitten keinu ja rengas, joita halusinkin päästä koittamaan. Esteet tämä koira osaa. Nyt tuli entistä vahvemmaksi se tunne, että koira osaa vaikka mitä, kun minä saan nuo typerät kädet ja olkapäät rauhoittumaan. Kesän teema onkin "en halua olla enää käsi" Ehhehhe. Virheitä tuli enemmän kuin laki sallii, mutta tulokseksi tuli "vain" 15. Taisi sihteeriltä jäädä muutama kirjaamatta. Puomin ylösmenokin siellä heilahtaa, vaikka yritin himmata vauhtia. Tässä siis tämä:

http://www.youtube.com/watch?v=VDCj5ahqRZM

Taas jäähdyteltiin ja jätkä autoon elpaamaan. Kolmas rata oli hyppäri. Nyt olin päättänyt, että vien kunnolla jokaisen hypyn. En välitä vaikka menee pitkäksi kaarteet, vaan ohjaan jokaisen hypyn loppuun asti. Ja hallelujah, niinhän mä taisin tehdä ja saletisti natsas. Nollalla maaliin! Aivan huippua. Tähän rataan uskallan olla jopa tyytyväinen, mun mielestä kädet on jostain syystä paljon rauhallisemmat ja ohjaus muutenkin rauhallisempaa. Tosin kotona kommentoitiin seuraavasti...Sami: "onko sulla joku paikka kipee,kun sä juokset ku pskat housussa" Olavi "äiti näyttää ihan vauvalta" Heini "äiti kaunistelee" Juoksen kyllä hämärän jäykän näköisesti, mutta ei mulla kyllä tavaroita housuissa ollu! No hällä väliä, nolla tuli ja luokan voitto. JIPPIIII. Tässä vielä tämä ihanuus:

http://www.youtube.com/watch?v=9jmEZnlmdQA

Tällä radalla pidin edelleen kiinni periaatteistani; lähdössä ei fuskata. Tällä kertaa jätkä yritti kovasti. Oli superkooma päällä, mutta papukaijamerkki meikäläiselle, en antanut livistää. Hermo piti.

Yhteenvetona voisin todeta, että osaan toimia paineen alla. Toimin ehkä jopa paremmin kilpailutilanteessa kuin treeneissä. Plussaa myös siitä, että Loffo oli ihan samanlainen kuin treeneissä. Se menee aksaa vaikka katto putois päälle! En miettinyt muiden suorituksia yhtään; siinä vaiheessa oikeastaan vasta, kun tiesin, että meillä on 0, alkoi kiinnostaa, että monesko ollaan :) Sitä ennen ei yhtään. Aivan oikeesti.

Huomenna taitaa lähteä ilmot Seinäjoelle - coachki anto luvan :)