Toi biisi vaan soi päässä - kuinka voikaan tulla onnelliseksi, että pääsee treenaamaan oman ihanan koiransa kanssa. Ja jalkakin kesti aikasta hyvin. Varsinkin sunnuntaina, kun teippasin sen niin, että veri ei kierrä ja treenien jälkeen länttäsin kylmäpussin siihen. Kyllähän se vähän tuossa yrittää jumputtaa, mutta ei pahasti ollenkaan! So happy!
Summattuna lauantain harkat Tuulian kanssa oli enemmän fiilistä. Tai semmoinen olo tuli, toki hinkattiin yhtä poispäinkäännöstä monta kertaa ennen kuin sain ajoituksen hyväksi. Loffo kääntyi kyllä hienosti, kun tosiaan se ajoitus vaan oli oikea. Muuten jäi pyörimään kuin hyrrä. Rimoista annoin aina palautetta, vaikka suurin osa kyllä johtui nyt ihan selkeästi musta. Leikkauksiin lähti irtoamaan hyvin, kun siinäkin mun ajoitus parani. Palkkaa ei annettu, käskin aina maahan ja silittelin. Ei se kyllä oikein siitä mun silittelystä tykännyt, väisteli vaan. Muutaman kerran hyppäsi mua vasten -vähän niistä kielsin, mutta en tajunnut mitenkään tosi tyly olla. Lähtötilanteissa hiiviskeli, mutta reagoi ihan eri tavalla mun palauttamisiin. En antanut hiippailla ja päästiin siis radallekin, joten kyllä se paikalla pysyi.
Jäi jotenkin hurjan hyvä mieli, kun sain mennä Loffon kanssa pitkästä aikaa. Kyllä sitä taas arvostaa.
Sunnuntaina oli enemmän tieteellistä ja teknisen tarkkaa treeniä, kun Timo astui remmiin. Oli kulmaa ja sääntöä ja uusia tekniikoita, joiden nimistä ei enää mitään hajua. Pienessä tilassa hinkattiin muutamaa käännöstä ja mä olisin tarvinnut taas rautalankaa. Nyt oli palkkakin mukana, mutta se oli Timolla ja ei mun mielestä häirinnyt yhtään Loffon etenemistä. Lopulta taisin tajuta ne pari kohtaa joihin jäätiin jumittamaan.
Uusina juttuina tuli linjaaminen, putkijarru, poispäinkäännös, joku ihmevekkitsydeemi. Linjaaminen - joo tokihan mä nyt tiedän että sitä pitäisi tehdä, mutta tuossa oli tosi mielenkiintoinen kohta, jossa sen tärkeys tuli hyvin esille ja linjaamisen joutui tekemään niin, että se ei tuntunut itsestä loogiselta, mutta koira toimi kuin unelma. Putkijarruna olen käyttänyt loffon -nimeä, mutta toimi sikahyvin, kun pysähdyin koiran mennessä putkeen - kääntyi aina tosi tiukkaan. Poispäinkäännös ei ole mun bravuureita :P Vielä. Ja tuo ihmevekki - en edes lähde selittämään mikä se oli. Paikalla olleet tietävät. Voi kyllä olla oikein toimiva meille, pitää treenata lisää. Aamulla jo puun kanssa sitä otettiin :)
Treenattiin eilen noin 15 minuuttia ja Loffolla putosi yksi rima koko treenin aikana! Siis vain yksi ainokainen! Ja sekin pakkovalssi-valssi -yhdistelmässä jossa seisoin sen edessä. Härregyyd, mä niin haluan kisaamaan ton eläimen kanssa.
Lähtötilanteet mua stressaa tällä hetkellä eniten. Sain kyllä Loffon eilen rauhalliseksi, kun tehtiin Annan kanssa niin, että aina kun Loffo rupesi vetämään rataa kohden - Anna otti remmin ja mä blokkasin Loffon näkymän radalle ja paineistin sen omalla kropallani siirtymään taaksepäin. Jätkä rupesi aika nopsaan jopa tarjoamaan tätä, kun meinasi ruveta hillumaan. Pystyttiin vähän aikaa jopa katsomaan Kiukkua radalla, niin että tyyppi istui mun vieressä (ja tärisi), mutta istui. Iso voitto sekin.
Huomaa kyllä, että Jenni on tehnyt sen kanssa paljon perustyötä ja mä niin en aio tuhota sitä. Tiedän, että mulla tulee lipsahduksia, mutta periaatteena pidän sen, että se ei mullekaan enää saa sikailla. Missään. Kotona on myös jo uusi kuri käytössä, vaikka en mä nyt ihan löysäilijä siellä ole ollut aikaisemminkaan, johdonmukaisuus on ehkä parempi sana mihin pitää kiinnittää huomiota.
Ei voi vaan liikaa korostaa sitä miten kaikki vaikuttaa agilityyn. Jos ja kun ihmiset puhuu koirien sirkustouhuista ne on niin pihalla. Mitä syvemmälle tähän lajiin uppoaa, sitä enemmän joutuu antamaan itsestään ja myöntämään omia heikkouksiaan. Sopii mulle.
maanantai 16. huhtikuuta 2012
tiistai 27. maaliskuuta 2012
Helpotuksen huokaus, toivottavasti
Mua on jo pidempään vaivannut takareidessä outo kipu. Kipu on yltynyt viime kuukausina ja viime viikolla ensimmäistä kertaa se esti minua juoksemasta agilitytreeneissä. Jalkaa on hoidettu useamman tahon toimesta; on ollut työtervetyslääkäriä, hierojaa, fysioterapeuttia ja viimeisimpänä osteopaatti. Tänään, ehkä ja toivottavasti, saatiin läpimurto diagnoosissa.
Olin osteopaatilla toisen kerran. Ensimmäisellä kerralla hän arveli kivun säteilevän kireistä pakaroista. Kireä peppu, I know :D Hoito ei kuitenkaan tuottanut minkäänlaista tulosta ja niin tällä kertaa hoidettiin reittä. Hän väänsi ja käänsi, nosteli ja kierteli. Ei mitään reaktiota. Sitten hän selkeästi päätti löytävänsä vaivan ja alkoi tunkemaan sormiaan kovin, kovin syvälle reisiini. Reisissä ei ollut erityistä kireyttä, mutta dadaa, sieltä löytyi ison lihaksen alta jokin pieni, kapea, kireä jänne! Tämä todnäk on tulosta jostain aikaisemmasta lihasrepeymystä ja nyt arpikudos tekee temppujaan. Nyt seurataan pari päivää mihin suuntaan jalka kehittyy ja jos tapahtuu jotain muutosta; parempaan tai huonompaan, niin hoitoja jatketaan. Jos tilanne normalisoituu, eli kipu säilyy ennallaan, niin sitten vuorossa on ultratutkimus.
Tänään musta otettiin myös lonkkakuvat. Ja selkä. Katsotaan oonko yhtä terve kuin koirani. Vanhuus ei näköjään tule yksin! Jos ja kun saan jalkani kuntoon, minä en ENÄÄ IKINÄ mene radalle lämmittämättä itseäni myös.
Ilmoitin Loffon Vöyrille, mutta aika näyttää pystynkö sinne menemään. Treeneissä en huomenna pysty juoksemaan, se on selvä. Jenni saa ottaa Loffon ohjattavakseen. Ihanaa, että Loffo pääsee kuitenkin aksailemaan. Jätkä meinaa ihan pikkasen hyppiä seinille, kun en ole pystynyt kunnon kävelylenkkejäkään tekemään. Parina päivänä olen sentään vienyt pyörälenkille.
Kesää ajatellen olen tehnyt myös isoja päätöksiä ajanhallintani suhteen. En jatkossa kouluta ryhmiä. Lapsilla alkaa olemaan niin paljon otteluita ym. tapahtumia, joissa äitiä tarvitaan. Säännönmukaisesti yritän myös kieltäytyä kaikenlaisesta muunlaisesta ylimääräisestä toiminnasta. Kieltäytyminen on myös taito sinänsä, sitä pitää opetella.
Blogi pitää varmasti hiljaiseloa jatkossakin.
Olin osteopaatilla toisen kerran. Ensimmäisellä kerralla hän arveli kivun säteilevän kireistä pakaroista. Kireä peppu, I know :D Hoito ei kuitenkaan tuottanut minkäänlaista tulosta ja niin tällä kertaa hoidettiin reittä. Hän väänsi ja käänsi, nosteli ja kierteli. Ei mitään reaktiota. Sitten hän selkeästi päätti löytävänsä vaivan ja alkoi tunkemaan sormiaan kovin, kovin syvälle reisiini. Reisissä ei ollut erityistä kireyttä, mutta dadaa, sieltä löytyi ison lihaksen alta jokin pieni, kapea, kireä jänne! Tämä todnäk on tulosta jostain aikaisemmasta lihasrepeymystä ja nyt arpikudos tekee temppujaan. Nyt seurataan pari päivää mihin suuntaan jalka kehittyy ja jos tapahtuu jotain muutosta; parempaan tai huonompaan, niin hoitoja jatketaan. Jos tilanne normalisoituu, eli kipu säilyy ennallaan, niin sitten vuorossa on ultratutkimus.
Tänään musta otettiin myös lonkkakuvat. Ja selkä. Katsotaan oonko yhtä terve kuin koirani. Vanhuus ei näköjään tule yksin! Jos ja kun saan jalkani kuntoon, minä en ENÄÄ IKINÄ mene radalle lämmittämättä itseäni myös.
Ilmoitin Loffon Vöyrille, mutta aika näyttää pystynkö sinne menemään. Treeneissä en huomenna pysty juoksemaan, se on selvä. Jenni saa ottaa Loffon ohjattavakseen. Ihanaa, että Loffo pääsee kuitenkin aksailemaan. Jätkä meinaa ihan pikkasen hyppiä seinille, kun en ole pystynyt kunnon kävelylenkkejäkään tekemään. Parina päivänä olen sentään vienyt pyörälenkille.
Kesää ajatellen olen tehnyt myös isoja päätöksiä ajanhallintani suhteen. En jatkossa kouluta ryhmiä. Lapsilla alkaa olemaan niin paljon otteluita ym. tapahtumia, joissa äitiä tarvitaan. Säännönmukaisesti yritän myös kieltäytyä kaikenlaisesta muunlaisesta ylimääräisestä toiminnasta. Kieltäytyminen on myös taito sinänsä, sitä pitää opetella.
Blogi pitää varmasti hiljaiseloa jatkossakin.
maanantai 12. maaliskuuta 2012
Reality Check(ed)
Viikonloppuna kisattiin Ylistarossa. Sitä ennen kisakausi on korkattu Jyväskylässä. Se reissu oli fiasko tuloksellisesti ja omillakin mittareilla mitattuna. Radat on Loffo -kanavalla tallessa.
Ylistaron kisoihin lähdin vähän eri mielellä. Olen hoitamassa ihanaa hauvalaumaa Tuovilassa ja on paljon muutakin ajateltavaa kuin kisaaminen. Viimeisimmät treenit on mennyt hyvin; olen saanut rauhoitettua itseäni ja keskityttyä olennaiseen. Suht luottavaisin mielin kisoihin.
En jaksa nyt käydä rata radalta läpi, mutta halusin kirjoittaa itselleni auki mitä oikein tapahtui. Molempina päivinä pystyin mielestäni rauhalliseen ohjaamiseen. Olin päättänyt, että tänään ohjaan Loffoa - katson koiraa, yritän kertoa sille ajoissa - en yritä juosta sen kanssa kilpaa. Mielestäni tässä onnistuin hienosti. Näin ollen toiselta radalta tulikin uramme ensimmäinen kolmosluokan tulos! Ja sekin oli viimeinen rima alas, kun todnäk huusin onnesta juuri silloin. Se jääköön videolta kuultavaksi mitä huusin...
Tuo riman pudotus ei haitannut. Nyt tiedän, että me pystytään tekemään tuloksia, kun jaksan vain keskittyä. Taidot alkaa olemaan jonkinlaisella tasolla, ja jos molempien pääkoppa on yhteisessä tekemisessä mukana niin se on siinä :)
Lähdöt olivat fiaskoja, paitsi juuri tuolla toisella radalla. Rataprofiilit olivat useimmiten niin, että koiran piti olla pois päin radalta lähdössä. Ei onnistu. Siksi teinkin tietoisen päätöksen yhdellä radalla, että jätän Loffon seisomaan. Siinä se pysyy. Ehkä teen näin myös jatkossakin. Tuntuu toisaalta turhalta taistella sen kanssa lähtötilanteessa, ja siitä kun ei jaeta lisäpisteitä kuitenkaan seisooko se vai istuuko. Tiedän, että pitäisi olla johdonmukaisempi, mutta tämä asia alkaa olemaan mulle iso peikko ja haluan päästä siitä nyt yli.
Vimppa rata oli huonoin. Siinä tapahtui kaikki mahdolliset mokat, paitsi kontaktit! Ne toimi jokaisella radalla hienosti. Siitäkin saan olla ylpeä.
Nyt tiedän missä me tällä hetkellä mennään. Veitsen terällä. En voi tuloksellisesti meiltä odottaa paljoakaan, mutta jos pystyn pitämään pääni kasassa alkaa tuloksiakin tulemaan. Tähän uskon. Se on nyt "vaan" siitä kiinni. Kovin on lähellä. Näin ollen haaveet ensi kesän arvokisoista on haudattu ja nyt mennään kisa kerrallaan ja pääkoppa mukana. Seuraavat skabat on joskus huhtikuussa, en ole vielä katsonut kalenteria. Kokkolaan emme lähde.
Ylistaron kisoihin lähdin vähän eri mielellä. Olen hoitamassa ihanaa hauvalaumaa Tuovilassa ja on paljon muutakin ajateltavaa kuin kisaaminen. Viimeisimmät treenit on mennyt hyvin; olen saanut rauhoitettua itseäni ja keskityttyä olennaiseen. Suht luottavaisin mielin kisoihin.
En jaksa nyt käydä rata radalta läpi, mutta halusin kirjoittaa itselleni auki mitä oikein tapahtui. Molempina päivinä pystyin mielestäni rauhalliseen ohjaamiseen. Olin päättänyt, että tänään ohjaan Loffoa - katson koiraa, yritän kertoa sille ajoissa - en yritä juosta sen kanssa kilpaa. Mielestäni tässä onnistuin hienosti. Näin ollen toiselta radalta tulikin uramme ensimmäinen kolmosluokan tulos! Ja sekin oli viimeinen rima alas, kun todnäk huusin onnesta juuri silloin. Se jääköön videolta kuultavaksi mitä huusin...
Tuo riman pudotus ei haitannut. Nyt tiedän, että me pystytään tekemään tuloksia, kun jaksan vain keskittyä. Taidot alkaa olemaan jonkinlaisella tasolla, ja jos molempien pääkoppa on yhteisessä tekemisessä mukana niin se on siinä :)
Lähdöt olivat fiaskoja, paitsi juuri tuolla toisella radalla. Rataprofiilit olivat useimmiten niin, että koiran piti olla pois päin radalta lähdössä. Ei onnistu. Siksi teinkin tietoisen päätöksen yhdellä radalla, että jätän Loffon seisomaan. Siinä se pysyy. Ehkä teen näin myös jatkossakin. Tuntuu toisaalta turhalta taistella sen kanssa lähtötilanteessa, ja siitä kun ei jaeta lisäpisteitä kuitenkaan seisooko se vai istuuko. Tiedän, että pitäisi olla johdonmukaisempi, mutta tämä asia alkaa olemaan mulle iso peikko ja haluan päästä siitä nyt yli.
Vimppa rata oli huonoin. Siinä tapahtui kaikki mahdolliset mokat, paitsi kontaktit! Ne toimi jokaisella radalla hienosti. Siitäkin saan olla ylpeä.
Nyt tiedän missä me tällä hetkellä mennään. Veitsen terällä. En voi tuloksellisesti meiltä odottaa paljoakaan, mutta jos pystyn pitämään pääni kasassa alkaa tuloksiakin tulemaan. Tähän uskon. Se on nyt "vaan" siitä kiinni. Kovin on lähellä. Näin ollen haaveet ensi kesän arvokisoista on haudattu ja nyt mennään kisa kerrallaan ja pääkoppa mukana. Seuraavat skabat on joskus huhtikuussa, en ole vielä katsonut kalenteria. Kokkolaan emme lähde.
perjantai 10. helmikuuta 2012
Savikon kurssilla kouluttajaa punastuttamassa
Viime viikonloppuna Seppo Savikko oli Vassilla kouluttamassa. Vaikka mulla onkin huippukoutsi, niin tykkään aika ajoin käydä vieraissa. Vaihtelu virkistää. No ei nyt sen takia, vaan oman pääni takia. Mun mielestä on mielenkiintoista(?) huomata, että mun vanhat virheet nousee aina, siis ihan aina, esiin, kun Jenni ei ole paikalla. Aivot narikassa tai siis Tuovilassa (tai missä ny milloin ovatkin). Tässä on iso kehittymistavoite mulle tälle vuodelle. Pitää pystyä pitämään oma taso ja pitää pystyä tekemään oikeita valintoja ihan itsenäisesti. Vielä kuitenkin tarvitsen vahvistusta.
Kurssi oli kaksipäiväinen. Olin järkännyt Sepon Vaasaan ja viimeiseen asti oli epävarmaa tilojen kanssa. VASsilla on kylmät treenitilat ja saimmekin vuokrattua Pawsin hallin. Kiitos heille nopeasta reagoinnista!
Lauantaina olin ihan kuutamolla. Mikään, ei sitten mikään toiminut. En enää edes muista kuinka kaikki menikin ihan perseelleen. Rimat lenteli ja mä hosuin ja juoksin esteille. Loffo ei pysynyt lähdössä, tai pysyi mutta hiippaili. Mulla meni hermo, mitä ei oo hetkeen tapahtunut. No, ei se nyt mitenkään isosti mennyt, tuskin kukaan edes huomasi. Turhauduin tuohon lähtöön niin kovasti. Seppo sanoi, että meidän pitäisi tehdä paljon ihan perustreeniä. Etenemistä. Näitähän ollaan kyllä viime aikoina tehtykin paljon.
Sunnuntaina jatkettiin. Vasta meidän vimpalla vuorolla tajusin, että mitä mä ny rynnin joka paikkaan. Aloin lähettelemään Loffoa ja linjaamaan paremmin, niin dadaa kas kummaa, rimat pysyivät ja homma oli hanskassa. Kyllä sitä aina välillä ihmettelee miten onkin niin tampio. Heti, kun olosuhteet eivät ole aivan ihanteelliset, niin vaivun takaisin jonnekin 90 -luvulle. Nyt mua selkeästi stressasi se, että olin kurssin järjestäjä ja multa kyseltiin milloin mitäkin aikatauluja ynnä muuta. En pystynyt olemaan vaan treenaamassa. Hyvä oppi tämäkin.
Muuten ollaan Loffon kanssa päästy treenaamaan kerta viikkoon. Olen yrittänyt vahvistaa esteitä ja itsenäisyyttä. Se menee niin paljon lujempaa, kun ei tarvitse odotella mua. Kaiken kaikkiaan oikein mukavaa perustreeniä ja tuntuu, että nyt ollaan asian ytimessä: koiran kouluttamisessa.
Niin, pitää nyt jotain positiivistakin Sepon kurssista sanoa. Seppohan on kouluttajana todella miellyttävä ja jaksaa paneutua koirakoiden haasteisiin tasosta riippumatta. Hän vain raukka meni minun kuullen mainitsemaan piiskaus -alueesta, johon siis ei saanut mennä sokkaria tehdessä. Tai tuli piiskaa. Tästähän minä (ja Maarit) innostuttiin ja jatkettiin juttua pitkään ja antoisasti demoten. Seppo -raukka oli ihan punainen :D Mahtaakohan enää tulla Vaasaan, kun täällä tykätään piiskaamisesta. Pitäisikin linkittää hänen seinälleen Apulannan piiskaa -biisi!
Kurssi oli kaksipäiväinen. Olin järkännyt Sepon Vaasaan ja viimeiseen asti oli epävarmaa tilojen kanssa. VASsilla on kylmät treenitilat ja saimmekin vuokrattua Pawsin hallin. Kiitos heille nopeasta reagoinnista!
Lauantaina olin ihan kuutamolla. Mikään, ei sitten mikään toiminut. En enää edes muista kuinka kaikki menikin ihan perseelleen. Rimat lenteli ja mä hosuin ja juoksin esteille. Loffo ei pysynyt lähdössä, tai pysyi mutta hiippaili. Mulla meni hermo, mitä ei oo hetkeen tapahtunut. No, ei se nyt mitenkään isosti mennyt, tuskin kukaan edes huomasi. Turhauduin tuohon lähtöön niin kovasti. Seppo sanoi, että meidän pitäisi tehdä paljon ihan perustreeniä. Etenemistä. Näitähän ollaan kyllä viime aikoina tehtykin paljon.
Sunnuntaina jatkettiin. Vasta meidän vimpalla vuorolla tajusin, että mitä mä ny rynnin joka paikkaan. Aloin lähettelemään Loffoa ja linjaamaan paremmin, niin dadaa kas kummaa, rimat pysyivät ja homma oli hanskassa. Kyllä sitä aina välillä ihmettelee miten onkin niin tampio. Heti, kun olosuhteet eivät ole aivan ihanteelliset, niin vaivun takaisin jonnekin 90 -luvulle. Nyt mua selkeästi stressasi se, että olin kurssin järjestäjä ja multa kyseltiin milloin mitäkin aikatauluja ynnä muuta. En pystynyt olemaan vaan treenaamassa. Hyvä oppi tämäkin.
Muuten ollaan Loffon kanssa päästy treenaamaan kerta viikkoon. Olen yrittänyt vahvistaa esteitä ja itsenäisyyttä. Se menee niin paljon lujempaa, kun ei tarvitse odotella mua. Kaiken kaikkiaan oikein mukavaa perustreeniä ja tuntuu, että nyt ollaan asian ytimessä: koiran kouluttamisessa.
Niin, pitää nyt jotain positiivistakin Sepon kurssista sanoa. Seppohan on kouluttajana todella miellyttävä ja jaksaa paneutua koirakoiden haasteisiin tasosta riippumatta. Hän vain raukka meni minun kuullen mainitsemaan piiskaus -alueesta, johon siis ei saanut mennä sokkaria tehdessä. Tai tuli piiskaa. Tästähän minä (ja Maarit) innostuttiin ja jatkettiin juttua pitkään ja antoisasti demoten. Seppo -raukka oli ihan punainen :D Mahtaakohan enää tulla Vaasaan, kun täällä tykätään piiskaamisesta. Pitäisikin linkittää hänen seinälleen Apulannan piiskaa -biisi!
perjantai 27. tammikuuta 2012
Mietteitä monenmoisia elämästä
On tämä elämä kyllä semmoista oravan pyörässä juoksemista. Viime aikoina mielessä onkin pyörinyt, että voisiko sitä jotenkin hidastaa. Tuntuu, että pian täytän 40, ja sitten oonkin jo 50 ja sitten 60 ja eläkkeelle. Siinähän se olikin. Nuan vaan.
Arkea tahdittaa lasten harrastuksiin kuskaamiset, omat treenit, työt, parisuhdettakin pitäisi hoitaa - ainakin pitäisi jaksaa joskus puhuakin jotain muuta kuin ne pakolliset "kuka vie, kuka hakee". Iloitsen kyllä kaikesta; tykkäänhän minä treenata ja tykkään, että lapset harrastaa. Töistäni nyt en niinkään tykkää aina, vaikka itselläni onkin aivan mahtava osasto johdettavana. Työtilanteeseen ehkä tulee muutos, mutta tuskin se kuviota mitenkään rauhoittaa. Päinvastoin.
Alkaako sitä vaan vanhemmiten olemaan vaan enemmän tietoinen ajankulusta ja sen rajallisuudesta? Uskoisin näin. Ainahan aika on kulunut samaa tahtia, aina olen touhunnut monenlaista, nyt vaan kaikki menee fast forwardina eteenpäin. Kunpa osaisin elää enemmän ja enemmän hetkessä! Ei saisi niin paljon odottaa kaikkea mitä tuleman pitää - sitä on siinä tulevassa tuota pikaa ja matka jäi väliltä elämättä. Tai siltä se tuntuu. Onko teillä koskaan tunnetta, että odotatte jotain tiettyä tapahtumaa/hetkeä ja sitten dadaa te olette siinä hetkessä?
Olen aloittanut viime marraskuussa joogan. Astangajoogan. Se tuntuu tosi hyvältä. Se on ehkä juuri sitä mitä kaipaan tähän hetkeen ja tähän elämän tilanteeseen. Saa rauhoittua ja joutuu olemaan läsnä, on ihan pakko keskittyä, koska ei ole muuta vaihtoehtoa. Muuten kaadut. Agilityssa on tietty vähän sama asia, mutta tahti on aivan eri. Ollaankin koutsin kanssa paljon puhuttu keskittymisestä ja kuinka tärkeää se on, että olet radalla läsnä. Yhdessä koiran kanssa.
Eläimestä näkee sen kuinka niillä on taito olla siinä hetkessä. Joskus toivoisin olevani koira. Ei tarvitsisi miettiä ja pohtia niin paljon. Onkohan niillä koskaan pää kipeä? Kuinka ne eivät ole huonolla tuulella juuri koskaan? Mitä ne tekevät kun niitä väsyttää aamuisin? Mulla ei ole vielä koskaan ollut semmoista koiraa, jota ei huvittaisi lähteä lenkille aamuisin. Tai nojoo, Rosa, mutta se olikin Rosa :D
Tällä hetkellä olo on hurjan väsynyt. Olen nukkunut kuin tukki pari viimeistä yötä. Viime yönä heräsin johonkin aikaan ja tuntui, että olen ollut ihan tajuttomana. Aivan pihalla. Ei semmoinenkaan uni tunnu hyvältä. Hmph. En ole päässyt kunnon kävely/juoksulenkeille nyt muutamaan päivään, kun jalkaa pitää lepuuttaa. Takareiteen iskenyt jokin vamma, fyssarille menen tiistaina.
Loffo kävi osteopaatilla tänään. Hieman vino oli, mutta ei mitään kummallisempaa. Laios sai sen suoristettua ja sanoi pojan reagoivan hyvin hoitoon. Tosi ihanaa, kun on noin terverakenteinen koira.
Ajatus karkailee. Tällä hetkellä en oikein jaksa mitään treenijuttuja kirjoitella, vaikka treenattu ollaankin suht ahkerasti. Joka kerta saavutetaan jotain ja nyt, kun vihdoin olen Jennin pakottamana tajunnut vaihtaa palkkaustapaa, niin alkaa tulostakin syntyä. Pää ei enää käänny niin usein mua kohti, vaan Loffo selkeästi alkaa olemaan estehakuinen. Olen tästä hurjan iloinen ja joka treenien jälkeen tuntuu, että ollaan taas pari askelta menty eteenpäin. Kiitos meidän huipputiimin :)
Nyt ulos haukkaamaan happea :)
Arkea tahdittaa lasten harrastuksiin kuskaamiset, omat treenit, työt, parisuhdettakin pitäisi hoitaa - ainakin pitäisi jaksaa joskus puhuakin jotain muuta kuin ne pakolliset "kuka vie, kuka hakee". Iloitsen kyllä kaikesta; tykkäänhän minä treenata ja tykkään, että lapset harrastaa. Töistäni nyt en niinkään tykkää aina, vaikka itselläni onkin aivan mahtava osasto johdettavana. Työtilanteeseen ehkä tulee muutos, mutta tuskin se kuviota mitenkään rauhoittaa. Päinvastoin.
Alkaako sitä vaan vanhemmiten olemaan vaan enemmän tietoinen ajankulusta ja sen rajallisuudesta? Uskoisin näin. Ainahan aika on kulunut samaa tahtia, aina olen touhunnut monenlaista, nyt vaan kaikki menee fast forwardina eteenpäin. Kunpa osaisin elää enemmän ja enemmän hetkessä! Ei saisi niin paljon odottaa kaikkea mitä tuleman pitää - sitä on siinä tulevassa tuota pikaa ja matka jäi väliltä elämättä. Tai siltä se tuntuu. Onko teillä koskaan tunnetta, että odotatte jotain tiettyä tapahtumaa/hetkeä ja sitten dadaa te olette siinä hetkessä?
Olen aloittanut viime marraskuussa joogan. Astangajoogan. Se tuntuu tosi hyvältä. Se on ehkä juuri sitä mitä kaipaan tähän hetkeen ja tähän elämän tilanteeseen. Saa rauhoittua ja joutuu olemaan läsnä, on ihan pakko keskittyä, koska ei ole muuta vaihtoehtoa. Muuten kaadut. Agilityssa on tietty vähän sama asia, mutta tahti on aivan eri. Ollaankin koutsin kanssa paljon puhuttu keskittymisestä ja kuinka tärkeää se on, että olet radalla läsnä. Yhdessä koiran kanssa.
Eläimestä näkee sen kuinka niillä on taito olla siinä hetkessä. Joskus toivoisin olevani koira. Ei tarvitsisi miettiä ja pohtia niin paljon. Onkohan niillä koskaan pää kipeä? Kuinka ne eivät ole huonolla tuulella juuri koskaan? Mitä ne tekevät kun niitä väsyttää aamuisin? Mulla ei ole vielä koskaan ollut semmoista koiraa, jota ei huvittaisi lähteä lenkille aamuisin. Tai nojoo, Rosa, mutta se olikin Rosa :D
Tällä hetkellä olo on hurjan väsynyt. Olen nukkunut kuin tukki pari viimeistä yötä. Viime yönä heräsin johonkin aikaan ja tuntui, että olen ollut ihan tajuttomana. Aivan pihalla. Ei semmoinenkaan uni tunnu hyvältä. Hmph. En ole päässyt kunnon kävely/juoksulenkeille nyt muutamaan päivään, kun jalkaa pitää lepuuttaa. Takareiteen iskenyt jokin vamma, fyssarille menen tiistaina.
Loffo kävi osteopaatilla tänään. Hieman vino oli, mutta ei mitään kummallisempaa. Laios sai sen suoristettua ja sanoi pojan reagoivan hyvin hoitoon. Tosi ihanaa, kun on noin terverakenteinen koira.
Ajatus karkailee. Tällä hetkellä en oikein jaksa mitään treenijuttuja kirjoitella, vaikka treenattu ollaankin suht ahkerasti. Joka kerta saavutetaan jotain ja nyt, kun vihdoin olen Jennin pakottamana tajunnut vaihtaa palkkaustapaa, niin alkaa tulostakin syntyä. Pää ei enää käänny niin usein mua kohti, vaan Loffo selkeästi alkaa olemaan estehakuinen. Olen tästä hurjan iloinen ja joka treenien jälkeen tuntuu, että ollaan taas pari askelta menty eteenpäin. Kiitos meidän huipputiimin :)
Nyt ulos haukkaamaan happea :)
torstai 22. joulukuuta 2011
Mennyttä ja tulevaa
Tilinpäätöksen aika.
2011
Treenit
Treenattu ollaan vaihtelevasti. Välillä on ollut suunnitelmia ja niitä noudattamalla olen saanut hyvääkin tulosta aikaiseksi. Välillä on treenattu suunnittelemattomasti ja se ei aina ole oikein fiksua.
Kevään ja kesän olin Vaasan Agilityseuran valmennusryhmässä, joka valitettavasti oli pettymys. En saanut siitä irti oikeastaan mitään.
Onnekseni olen saanut Jennin oppeja pitkin vuotta ja syksystä alkaen säännöllisesti. Nämä treenit ovat kehittäneet minua eniten. Jenni jaksaa vääntää ja kääntää rautalankaa ja itsepäisesti vielä palaa asiaan, jos en sitten kuitenkaan ole tajunnut. Ei voi esittää ymmärtävänsä, siitä jää aina kiinni :D Ihan täydellistä.
Syksystä asti ollaan treenattu PAWSin hallilla Maalahdessa. Aivan tosi hieno paikka, joten treeniolosuhteita ei ainakaan voi moittia. Oma motivaatiokin on ollut hyvä koko vuoden - välillä pientä turhaumaa, joka on aina käännetty itsepäisesti voitoksi.
Kisat
Startteja Loffon kanssa tuli tehtyä 35.
Tuloskimara:
Tehdään siis hylly tai 0/5.
Kun aloitettiin kisaaminen niin musta tuntui, että Loffo on semmoinen koira, jota ei saa väärälle esteelle sitten millään. Tämä on onneksi muuttunut vuoden aikana, niin että Loffosta on tullut itsenäisempi ja "väärät" esteet kutsuvat. Mun mielestä tuo, että virheitä itse esteillä tulee suht vähän puhuu sen puolesta, että perusasiat on kunnossa. Suht estetaitava koira; nekin rimat mitkä tulee tulee ohjaajasta. Hyllythän johtuvat aina ohjaajasta. Eli tuloskimaramme kertoo ohjaajan kehittymistarpeesta ja koiran hyvyydestä :)
Asenne
Asenne alkaa olemaan kohdillaan. Ei varmaan koskaan ole ollut näin hyvä asenne. Olen alkanut ymmärtämään paljon agilitysta ja siitä mitä se parhaimmillaan voi olla. Tämänkin takana on Jenni, joka on pistänyt mut ajattelemaan monia juttuja eri tavalla. Nykyään nautin kilpailemisesta ja olen ymmärtänyt, että se on yksi minun vahvuuksiani. Olen hyvä kilpailija. Silloin pystyn haastamaan itseni ja saamaan itsestäni irti enemmän kuin monessa muussa tilanteessa. Muu ei minulle kelpaakaan.
Omasta mielestäni on tervettä myöntää itsellensä olevansa hyvä joissain asioissa, mutta pitää tietenkin nähdä myös kehityskohteet. Mutta ei niissä saa jäädä rypemään - eihän sitä koskaan kehity, jos vain hokee itsellensä kaikkia juttuja mitä ei osaa. Ne sitten opetellaan. Haetaan apuja ja opetellaan, jos kerran pitää niitä asioita tärkeänä. Tämän olen myös tajunnut vuoden aikana olevan yksi vahvuuksistani; jos jotain päätän, yleensä sen opin ennemmin tai myöhemmin.
Ei myöskään voi jäädä leijailemaan pilviin, jos jossain on hyvä. Saa ja pitää leijailla vähän aikaa, mutta sieltä kyllä putoaa rymisten alas, jos liian kauan ihastelee itseään. Agility on niin herkkä laji, että se näyttäytyy jokaisessa kisatilanteessa erilaisena. Voit yrittää luoda olosuhteita samanlaisiksi kuin joskus aikaisemmin, mutta aina tarvitaan se oma tahto sinne pohjalle. Oma tahto ja taito, joilla sitten niitä tuloksia tehdään.
2012
Nyt aloitellaan kisauraa kolmosissa Loffon kanssa ja kirjoitan tulevista tavoitteista myöhemmin. En ole vielä ihan varma minkälaisia tavoitteita haluan asettaa tulevalle vuodelle.
2011
Treenit
Treenattu ollaan vaihtelevasti. Välillä on ollut suunnitelmia ja niitä noudattamalla olen saanut hyvääkin tulosta aikaiseksi. Välillä on treenattu suunnittelemattomasti ja se ei aina ole oikein fiksua.
Kevään ja kesän olin Vaasan Agilityseuran valmennusryhmässä, joka valitettavasti oli pettymys. En saanut siitä irti oikeastaan mitään.
Onnekseni olen saanut Jennin oppeja pitkin vuotta ja syksystä alkaen säännöllisesti. Nämä treenit ovat kehittäneet minua eniten. Jenni jaksaa vääntää ja kääntää rautalankaa ja itsepäisesti vielä palaa asiaan, jos en sitten kuitenkaan ole tajunnut. Ei voi esittää ymmärtävänsä, siitä jää aina kiinni :D Ihan täydellistä.
Syksystä asti ollaan treenattu PAWSin hallilla Maalahdessa. Aivan tosi hieno paikka, joten treeniolosuhteita ei ainakaan voi moittia. Oma motivaatiokin on ollut hyvä koko vuoden - välillä pientä turhaumaa, joka on aina käännetty itsepäisesti voitoksi.
Kisat
Startteja Loffon kanssa tuli tehtyä 35.
Tuloskimara:
Tehdään siis hylly tai 0/5.
Kun aloitettiin kisaaminen niin musta tuntui, että Loffo on semmoinen koira, jota ei saa väärälle esteelle sitten millään. Tämä on onneksi muuttunut vuoden aikana, niin että Loffosta on tullut itsenäisempi ja "väärät" esteet kutsuvat. Mun mielestä tuo, että virheitä itse esteillä tulee suht vähän puhuu sen puolesta, että perusasiat on kunnossa. Suht estetaitava koira; nekin rimat mitkä tulee tulee ohjaajasta. Hyllythän johtuvat aina ohjaajasta. Eli tuloskimaramme kertoo ohjaajan kehittymistarpeesta ja koiran hyvyydestä :)
Asenne
Asenne alkaa olemaan kohdillaan. Ei varmaan koskaan ole ollut näin hyvä asenne. Olen alkanut ymmärtämään paljon agilitysta ja siitä mitä se parhaimmillaan voi olla. Tämänkin takana on Jenni, joka on pistänyt mut ajattelemaan monia juttuja eri tavalla. Nykyään nautin kilpailemisesta ja olen ymmärtänyt, että se on yksi minun vahvuuksiani. Olen hyvä kilpailija. Silloin pystyn haastamaan itseni ja saamaan itsestäni irti enemmän kuin monessa muussa tilanteessa. Muu ei minulle kelpaakaan.
Omasta mielestäni on tervettä myöntää itsellensä olevansa hyvä joissain asioissa, mutta pitää tietenkin nähdä myös kehityskohteet. Mutta ei niissä saa jäädä rypemään - eihän sitä koskaan kehity, jos vain hokee itsellensä kaikkia juttuja mitä ei osaa. Ne sitten opetellaan. Haetaan apuja ja opetellaan, jos kerran pitää niitä asioita tärkeänä. Tämän olen myös tajunnut vuoden aikana olevan yksi vahvuuksistani; jos jotain päätän, yleensä sen opin ennemmin tai myöhemmin.
Ei myöskään voi jäädä leijailemaan pilviin, jos jossain on hyvä. Saa ja pitää leijailla vähän aikaa, mutta sieltä kyllä putoaa rymisten alas, jos liian kauan ihastelee itseään. Agility on niin herkkä laji, että se näyttäytyy jokaisessa kisatilanteessa erilaisena. Voit yrittää luoda olosuhteita samanlaisiksi kuin joskus aikaisemmin, mutta aina tarvitaan se oma tahto sinne pohjalle. Oma tahto ja taito, joilla sitten niitä tuloksia tehdään.
2012
Nyt aloitellaan kisauraa kolmosissa Loffon kanssa ja kirjoitan tulevista tavoitteista myöhemmin. En ole vielä ihan varma minkälaisia tavoitteita haluan asettaa tulevalle vuodelle.
sunnuntai 11. joulukuuta 2011
Itsensä ylittämistä Seinäjoella
Mulle taitaa parasta kilpailemisessa ja yleensäkin agilityssa ja ehkä kaikessa muussakin olla se, että voin tehdä juttuja paremmin kuin koskaan ennen. Ylittää itseni. Aina pitää olla vähän isommat saappaat kuin jalka. Ja nehän täytetään. Ainakin omilla kriteereillä ja ne onkin ne tärkeimmät kriteerit mulle. Monesti jo kliseenä kuultu urheilijakommentti: teen parhaani ja katson mihin se riittää - on minulle totisinta totta. Muiden suorituksiin en voi vaikuttaa, ja parhaat kiksit saan kuitenkin omasta onnistumisestani; en muiden epäonnistumisista. Mitäs ne minulle kuuluu.
Seinäjoella kisasin Loffon ja Konnan kanssa. Nämä taisivat olla Konnan viimeiset kisat, mutta olen todella kiitollinen, että olen saanut testata huippukoiran kartturointia.
Agilitysta on aika ärsyttävää puhua ihmisten kanssa, jotka eivät siitä mitään tiedä. "Miten meni?" -kysymykseen on hankala vastata ilman tuloksista puhumista. En tällä hetkellä Loffon kanssa ajattele tuloksia juurikaan. Nytkin Seinäjoen kisoista näen meidän radoissa potentiaalia ja paljon tehtyä työtä. Näen minussa ohjaajana kehittymistä ja myös kilpailijana ihanaa hermojen hallintaa. Näen muutamia hienoja, onnistuneita valsseja. Näen Loffon istumassa lähdössä kuin tatti. Näen hienot kontaktit. Näen meidät. Toki näen meidän rimojen pudotukset, väärät radat, mutta ne ei ihan aidosti haittaa eikä harmita. Olen kulkenut pitkän tien tässäkin asiassa ja edennyt siihen pisteeseen, jossa mielestäni pystyn realisesti katsomaan missä me nyt olemme ja mitä meillä on toivottavasti edessä.
Mulla on kunnia saada treenata niin hyvässä seurassa, että mä tiedän saavani meidän virheet hallintaan. Jokaiseen virheeseen oli selitys. Minussa. Minä onneksi pystyn muuttumaan ja oppimaan, vaikka joskus joudutaankin käyttämään rautalankaa. Kuulostaa ehkä hieman itseriittoiselta, mutta ei se sitä ole. Se on ehkä nöyryyttä sitä asiaa kohtaan, että en ole valmis ohjaajana enkä koiran kouluttajana. Kukapa olisi. Olen niin iloinen tästä tiestä mitä saan taivaltaa lahjakkaiden ja motivoituneiden ystävien kanssa, jotka pyyteettömästi auttavat joka asiassa. Miten voisinkaan epäillä, että en kehittyisi.
Konnan ja Loffon radat http://www.youtube.com/watch?v=AUMvZOAlWtw&feature=youtu.be
Seinäjoella kisasin Loffon ja Konnan kanssa. Nämä taisivat olla Konnan viimeiset kisat, mutta olen todella kiitollinen, että olen saanut testata huippukoiran kartturointia.
Agilitysta on aika ärsyttävää puhua ihmisten kanssa, jotka eivät siitä mitään tiedä. "Miten meni?" -kysymykseen on hankala vastata ilman tuloksista puhumista. En tällä hetkellä Loffon kanssa ajattele tuloksia juurikaan. Nytkin Seinäjoen kisoista näen meidän radoissa potentiaalia ja paljon tehtyä työtä. Näen minussa ohjaajana kehittymistä ja myös kilpailijana ihanaa hermojen hallintaa. Näen muutamia hienoja, onnistuneita valsseja. Näen Loffon istumassa lähdössä kuin tatti. Näen hienot kontaktit. Näen meidät. Toki näen meidän rimojen pudotukset, väärät radat, mutta ne ei ihan aidosti haittaa eikä harmita. Olen kulkenut pitkän tien tässäkin asiassa ja edennyt siihen pisteeseen, jossa mielestäni pystyn realisesti katsomaan missä me nyt olemme ja mitä meillä on toivottavasti edessä.
Mulla on kunnia saada treenata niin hyvässä seurassa, että mä tiedän saavani meidän virheet hallintaan. Jokaiseen virheeseen oli selitys. Minussa. Minä onneksi pystyn muuttumaan ja oppimaan, vaikka joskus joudutaankin käyttämään rautalankaa. Kuulostaa ehkä hieman itseriittoiselta, mutta ei se sitä ole. Se on ehkä nöyryyttä sitä asiaa kohtaan, että en ole valmis ohjaajana enkä koiran kouluttajana. Kukapa olisi. Olen niin iloinen tästä tiestä mitä saan taivaltaa lahjakkaiden ja motivoituneiden ystävien kanssa, jotka pyyteettömästi auttavat joka asiassa. Miten voisinkaan epäillä, että en kehittyisi.
Konnan ja Loffon radat http://www.youtube.com/watch?v=AUMvZOAlWtw&feature=youtu.be
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)