mutta ei niin tyhmä, että tekee samoja virheitä koko ajan. Olen ihan pikkasen turhautunut itseeni. Mulle on alusta asti sanottu, että opeta kontaktit itsenäiseksi ja myös muut esteet. Ja mitä olen tehnyt. Mielestäni olen yrittänyt harjoitella niitä monipuolisesti ja eri tavoilla, mutta jotain olen tehnyt väärin. Uskoisin, että mun luonteen kesken-jättämis -ominaisuus ("on se jo ihan hyvä")on syypää tähän. En oo ikinä ollut perfektionisti, mutta koiran kouluttamisessa siitä ei välttämättä olisi haittaa. Ehkä musta semmoinen kuoriutuu pikku hiljaa.
Loffon kontaktit eivät ole hyvät. Silloin ne ovat ihan priimat, kun juoksen vieressä ja pysähdyn viereen. Jos irtoan sivuttain, jätkä tulee sivuun. Jos juoksen ohi, jätkä tulee 90% todennäköisyydellä läpi. En ole vaatinut tarpeeksi, vaan olen auttanut sitä aina korjaamaan ja se on saanut koomailla rauhassa. "Joo, mamma jotain tekee mun jaloille, mä odotan sen aikaa, että se on valmis" tuumaa Loffo mun siirtäessä sen kinttuja keinun alastulolle. Tän saman virheen tein aikaisemmin myös lähdöissä. Autoin sitä siirtymään oikeaan paikkaan ja se sai tuijotella esteitä rauhassa. Jenni mut tähän herätti - kukapas muu :)
Eilen treenatessa tajusin, että tyyppihän ei tosiaan koomaile enää lähdössä. Se ottaa jopa kontaktia muhun. Ja istuu hienosti, kun olen oikealla asenteella liikkeellä. Aikaisemmin se vaipui transsiin ja tuijotti vaan esteitä. Alkoi hiippailemaan, kun lähdin liikkumaan. Tää sama pitää saada nyt kontakteille. Mamman apu loppui nyt! Nyt on teinarin aika itsenäistyä!
Ärsyttää se, kun musta tuntuu, että oon kirjoittanut näistä asioista aiemminkin. Välillä tuntuu myös siltä, että otan agilityn liian tosissani. Välillä katoaa ilo tekemisestä. Saan toki hyvää mieltä Loffon innosta ja tykkään sen kanssa treenata, mutta olenko sittenkin hieman liian tosikko ja vaadin itseltäni liikaa? Mistä saisi pipoa löysättyä? Vai tarvitseeko sitä löysätä?
Jennin treenit tekee mulle niin hyvää. Siellä pohditaan, mietitään rauhassa. Yritän ymmärtää, yritän toteuttaa. Välillä onnistutaan, välillä ei. Aina tulee niin paljon pohdittavaa. Agility alkaa avautumaan mulle ihan uudella tavalla. Ehkä tämä turhautuminen on merkki mun oppimisesta. Siitä, että alan ymmärtää agilityn perusajatusta - yhteistyötä koiran kanssa ja koiran kouluttamisen tärkeyttä. Tämänkin olotilan voi siis kääntää positiiviseksi. Ilman turhautumista ei synny oivalluksia! Minähän en onneksi (?) luovuta helposti ja tämä laji tarjoaa mulle paljon haasteita ja jokaisen koiran kanssa se näyttäytyy erilaisena. Loffo on kuitenkin se tärkein juttu ja, että olen sille reilu ja opetan sen hyvin. Kaikki muu on ekstraa. Näihin tunnelmiin päätän tämän avautumisen. Ugh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti