Nyt olen virallisesti päättänyt, (viralliseksi asian tekee se, että kirjoitan blogia aiheesta) että mulla on tavoite agilityssä. Oikein iso sellainen. Vaikka ei ole vielä koiraakaan - se on suhteellisen tarpeellinen agilityharrastamiseen. Semmoinen on kuitenkin jo tiedossa kasvattajan silmäkulmassa, joten eiköhän aika korjaa asian.
Miksi sitten agility? Sitä olen pohtinut näinä koirattomina vuosina. Mikä saa ihmisen palaamaan vuodesta toiseen saman lajin ääreen, lainaamaan muilta kisakoiria, käymään kisoissa, tekemään agilityn eteen vapaaehtoistyötä jne. Se vaan on NIIN mun juttu. Kaikki mahdolliset elementit natsaa täysin: vauhdikkuus, eläimet, yhteistyö, kilpaileminen, haastellisuus. Aikuistuttani (näin voinee sanoa ainakin iän puolesta), olen huomannut, että rakastan haasteita. Löydän itseni ihmeellisistä tilanteista ja haluan haastaa itseni. Siksi agility.
Koira on itsestäänselvyys. Sellainen pitää aina olla. Se on perhettä. Riippumatta agilitysta. Taskun kuolemasta on kulunut nyt 1,5 vuotta ja kotimme on ollut vajaa ilman tassujen ropinaa parketilla. Kaipaan eniten koiran kanssa lenkkeilyä, arkista puuhailua, sen iloa ilman vaatimuksia (vrt. lapset...). Olosuhteet ovat vain sanelleet, että koiran aika ei ollut heti Taskun poismenon jälkeen. Ei vaan pystynyt.
Tähän blogiin haluan kuvata matkani kohti tavoitetta, aluksi lähtien itseni fyysisestä ja psyykkisestä treenaamisesta sekä myöhemmin matkan varrella kaverini liittyessä mukaan meidän yhteisestä taipaleesta.
Matka on siis alkanut.
3 kommenttia:
Tervetuloa blogeilun ihmeelliseen maailmaan :-). Jälleen yksi, jota pitää käydä kurkkimassa.
Hihii, tää tulee silmäkulmiensa kanssa katsomaan uutta blogia :-D
Tervetuloa Kati ja Jenni "the silmäkulma" :)
Lähetä kommentti