Hyi mua mikä viime kirjoitus oli. En edes kehtaa sitä lukea, mutta ne oli ne fiilikset silloin ja fiiliksillähän mä elän. Tällä hetkellä siis menee hurjan paljon paremmin. Kaikilla osa-alueilla. On uusi koti, jota saa laittaa ja joka alkaa näyttämäänkin jo kodilta. On sama vanha työ, mutta johon olen päättänyt suhtautua uudella asenteella. En valita. Ainakaan ääneen. Ainakaan paljoa. Ihmeesti tämä on auttanut tekemään päivistä helpompia. Jos sitä rypee päivästä toiseen omassa kurjuudessaan, kiireessään, niin sitähän se sitten on.
Mutta nyt siihen agilitykuopasta ylösnousuun! Jenni ystävällisesti pyysi mua treenaamaan lauantaina Koivulahteen. Mietin vähän, että kuinka ehdin, mutta onneksi tajusin oman parhaani ja päätin ehtiä. Hieman meinasi kotona vastustaa, kun kaikki ovat joko kireinä tai liian riehakkaina, mutta lähdin kuitenkin. Onneksi lähdin. Mitkä treenit! Eilen illallakin vielä kelasin juttuja ja mihin päin kroppa pitää olla jne.
Loffo oli niin ihanan rauhallinen. Jäi lähtöön istumaan hienosti. Muutama varastusyritys, mutta palautin heti takaisin ja jätkä malttoi odottaa. Alku oli meille tosi vaikea ja ei saatukaan sitä onnistumaan niin kuin oli tarkoitus. Sivuirtoamisia täytyy treenata paljon enemmän, käytännössä en niitä ole yhtään treenannutkaan, vaikka kerran aikaisemmin mielestäni ollaan Jennin kanssa se läpikäyty. Mutta ME molemmat jaksettiin yrittää ja yritettiin ymmärtää.
Pakkovalsseja oli radalla myös aika monta. Siinä tärkeintä oli se, että pidän koiranpuoleisen käden koko ajan ohjaavana, kunnes koiralla on lupa hypätä. Silloin vaihdetaan toiseen käteen. Kädet saa olla suht matalalla ja eivät saa heilua. PAITSI, kun paukutetaan. Siis lyödään alas ohjaavalla kädellä ennen käännöstä, jotta koira oppii tietämään, että pian käännytään.
Jokaiseen rimanpudotukseen ja virheeseen löytyi syy. Minusta. Taitava Loffo tekee juuri niin kuin minä haluan ja olen niin kiitollinen siitä. Uskon, että tulemme tekemään hienoja ratoja, kun minä opin. Pienestä se on kiinni, mutta olen tullut siihen tulokseen, että se "niin helpolta näyttävä" bortsun ohjaus taitaa olla kaikista haastavinta. Varsinkin sen kouluttaminen.
Loppuradasta oli kohta, johon koitettiin tehdä saksalaista ja kyllä se muutaman kerran taisi onnistuakin. Jos mitään olen ymmärtänyt, niin mielestäni se oli poispäinkäännöksen ja jaakotuksen yhdistelmä. Tavoitteena saada koira kääntymään tiukasti takaisin tulosuuntaan. Hmmm. En ihan osaa selittää tuota, mutta oli jännä tunne tuossa kohdassa, kun lähdin juoksemaan ihan eri suuntaan kuin mihin ohjasin koiraa. Silti kun ohjaava käsi oli päällä, niin Loffo irtosi siinä kohtaa sivusuunnassa hypylle.
Välillä tuntui, että ehdin vähän liian hyvin joka paikkaan. Täytyy nyt vain oppia tuntemaan Loffon vauhti ja keskittyi siihen tekniikkaan. Näköjään omat reidet eivät ole esteenä :)
Tärkeimpänä ja parhaimpana koulutustunnin antina oli se, että jaksoin ja pystyin omaksua asioita. Tuntui, että olin kuin sieni, joka imee informaatiota. Sitähän Jennillä riittää, rispekt! Osasin olla rauhallinen ja sitä myöten koirakin oli.
Mitä nyt sitten tein eri tavalla kuin ennen? Olin väsynyt ja ehkä Loffokin oli väsynyt. Ajattelin, että jatkossa yritän tehdä noin puolen tunnin juoksulenkin ennen harkkoja, jotta saadaan puhallettua enimmät höyryt pihalle. Mitäköhän muuta - täytyy miettiä. Jäi varmaan paljon asioita kirjoittamatta mitä opin tuon tunnin aikana, mutta ehkä tässä ne tärkeimmät. Kiitos Jenni :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti