Arvostakaa koirianne

Ei ole itsestäänselvyys, että on terve koira treenikaverina. Aika ajoin näkee näitä tapauksia jolloin pidetään koiraa välineenä; oman egon pönkittäjänä. Tämä oksettaa.

Agilityn pitäisi olla ihmisen ja koiran yhteistyötä - ei ihmisen pätemisen tarvetta. Eläin on elävä olento, jota tulee arvostaa ja kohdella niin kuin elävää olentoa pitää. Sillä on tunteet, se antaa kaikkensa, se on aito ja rehellinen. Näin meidänkin pitäisi olla. Koiran pitäisi olla meille esikuva siitä kuinka meidänkin pitäisi kohdella ystäväämme.

Luin agilitypalstalta kirjoituksia kuinka esim. hevospuolella etsitään sopivaa ratsua sopivalle ohjaajalle. Ajatuksia oli heitetty, että voisiko näin olla joskus agilityssakin. Huippu-urheilija huippureaktionopeuksilla ja taidoilla saisi parikseen valmiiksi koulutetun huippukoiran. Mitä sitten, kun koirasta ei enää olisi huipulle? Kävisikö niin kuin esim greyhoundeille Englannissa? Siellä on rescue -koiria pilvin pimein odottamassa uusia eläkekoteja ja pahimmassa tapauksessa näitä ei löydy. Onko se oikea loppu eläimelle, joka kuitenkin on antanut joka hetki kaikkensa ihmiselle?

Itse olen viime aikoina tullut siihen tulokseen, että agility on mulle nimenomaan sitä, että saan sen oman koirani kanssa treenata. Juuri sen kanssa, jota minä rakastan ja joka mulle on tärkein. Olen kisannut lainakoirillakin ja ikinä niiden kanssa menestyminen ei ole tuottanut minulle tämmöistä tyydytystä kuin nyt Loffon kanssa saavuttamani tavoitteet. Jos tulisi tilanne, että en Loffon kanssa pystyisi treenaamaan, en usko, että jatkaisin agilitya jonkun muun kanssa. Loffo on minulle tärkeämpi kuin agility.

Tämän haluan pitää mielessä. Meillä kaikilla ei ole etuoikeutta, että saadaan harrastaa sen oman rakkaan koiran kanssa. Nauttikaa jokaisesta treenihetkestä.

Nämä ajatukset kumpusivat siitä, kun viime viikolla Loffolla todettiin virtsatientulehdus ja tyyppi sai antibiootit. Eivät ajatukset oikeastaan tästä tulehduksesta tulleet vaan siitä, että hetken pelkäsin kyseessä olevan jotain vakavampaa. Kävin läpi monet tunteet muutaman tunnin aikana, ja olin todella helpottunut, kun selvisi, että kyseessä ei ole vakavampi asia. Minun ehkä pitikin pysähtyä tämän asian äärelle, jotta osaan arvostaa mitä minulla on. Se on jännä, kun usein ihmisen pitää ensiksi menettää jotain ennen kuin hän osaa sitä arvostaa. Oikeastaan todella typerää, että näin on.

Loffo on nyt kisatauolla ainakin Pietarsaaren kisojen yli. Itse pääsen siellä korkkaamaan kolmoset mun koiravalmentajan Konnan kanssa. Iso kiitos ystävälleni Jennille tästä mahdollisuudesta ja luottamuksesta. Tämä on mulle erittäin tärkeä henkinen päänavaus ja Konnaan on muodostunut tunneside, joka tekee ratojen suorittamisesta sen kanssa mielekkään. Konna on ihana, kokenut koira ja opettaa mulle varmasti arvokkaita asioita ohjaamisesta. Pääasiana tässäkin on se, että Konna nauttii agilitysta edelleen täysin siemauksin ja on fyysisesti todella hyvässä kunnossa. Me mennään nauramaan radalle, mutta toivottavasti meille ei ihan hirveästi naureta :) Vaikka ei sekään niin vaarallista ole. Seinäjoella sitten Loffon kanssa, toivottavasti.