Me vähän repästiin viikonloppuna Vöyrillä. Tuomarin avustuksella, mutta ei kait siinä mitään. Semmosta agility välillä on ja oltaishan me sinne kolmoseen noustu kuiteski aika pian ;)
Lähdin kisoihin aika ristiriitaisin miettein; kotona kaikenlaista härdelliä. Toisaalta olin tosi iloinen, että pääsen kisaamaan "pitkästä" aikaa. Sain jonkinnäköisen ahaa -elämyksen yhtenä iltana mitä kisaaminen mun mielestä on. Minä en lähde kisaamaan voitosta, vaikka myönnettäköön, että tykkään voittaa. Lähden kisoihin testaamaan meidän sen hetkisen osaamistason; juuri sinä päivänä, juuri niillä fiiliksillä mitä kyseisenä päivänä meillä on. Agilityssa kyse on kuitenkin niin lyhyen ajan suorituksesta, joten hirveesti stressiä siitä onnistumisesta ei kannata ottaa, ja parina vielä eläin, jolla silläkin on omat tunteensa ja motiivinsa.
Edellisenä päivänä oli vähän perhosia vatsassa, mutta lauantaina ei oikeastaan yhtään. Rataprofiili ei aiheuttanut mitään erityisiä tuntemuksia. Se oli siinä se rata ja se mentäisiin. Tosi jännä tunne itse asiassa, kun en jännittänyt mitään kohtaa erityisesti. Aika ällöttävän itsevarma :D Jenni auttoi mua suunnittelemaan ohjauslinjat, jotain tosin tajusin jo itsekin. Sekin lisäsi kivasti itsevarmuutta. Viimeinen nolla -ajatukset sain lykättyä takaraivoon, ne ei häirinnyt mua yhtään. Rata meni juuri niin kuin olin ajatellutkin. Rima, joka putosi oli juuri samanlainen kuin keskiviikon treeneissä, jossa en saanut sitä myöskään pysymään. Liian terävät käsien vaihdot taitaa olla syynä näihin käännöspudotuksiin.
Aan kontakti luisui ja meinasin jo palauttaa, mutta kyllä sitä ehtii pääkopassa monenmoista asiaa pyörittää sekunnin aikana, jonka siinä seisoskelin. Päätin sitten kuitenkin jatkaa. Rata siis femmalla läpi, ja tällä irtosi luokkavoitto. Oikein tyytyväinen - nyt ohjasin koiraa, enkä hosunut. Näin jälkeenpäin ajateltuna mulla oli aika rauhallinen olo koko ajan. Hienoa.
B -kisassa vaihtui tuomari ja Rauno Virta oli laittanut aikamoisen juoksusuoran. Tämäkään rata ei hetkauttanut mua oikeastaan mitenkään. Ehkä alku oli hieman vaikeampi hahmottaa kuinka vien, mutta sain sen säkällä onnistumaan. Käännöksestä tuli vähän liian terävä Loffolle, mutta hienostihan tuo penninpäälläkääntyjä sen hoiti.
A kusi taas, sen jälkeen muutama piruetti ja "lentokeinu", joka peruttiin. Mulle ei oo ikinä ennen käynyt noin! Aika koomista. Loppuradan sain vietyä herne nenässä maaliin ihan mallikkaasti. Maaliin tullessa en ollut varma mitä meille tuli; mietin remmiä laittaessani, että olikohan se nolla. Oli niin sekava rata, että en oikein tiennyt. Sitten minulle kerrottiin, että lentokeinu tuli. Höh. Vähän petyin ja mielessä kävi, että no me tahkotaan varmaan femmoja kakkosessa vaikka kuinka kauan. Pidin sitäkin kuitenkin hyvänä saavutuksena. Faktahan on se, että meidän vauhti ei riitä vielä kolmosten kärkeä kolkuttelemaan. Loffo on vielä liian paljon mussa kiinni ja suorallakin nähtiin kuinka se kyseli kovasti. Ohjauksissakin on vielä paljon, paljon tekemistä. Olin sitten kuitenkin tyytyväinen, että sain kaksi aika ehjää suoritusta samana päivänä.
Menin lenkille ja lenkiltä tultuani mulle tultiin sanomaan: lentokeinu peruttiin. Wooood? En kylläkään uskonut, vaan piti mennä tulostaululle katsomaan ja juuuu-u, siellähän me komeiltiin ykkösenä ja SERT vielä luki meidän nimien perässä. Hihhih. Menin ehkä vähän sekaisin :) Ja vieläkin leijailen. Niin makeeta sitten kuitenkin, vaikka kakkosissakin olisimme vielä voineet olla.
Loffo on mun ensimmäinen oma koira, jonka olen saanut kolmosiin. Täplän ja Donon kanssa kisattiin jonkun aikaa, mutta nyt mulla on mulle niin tärkeä, maailman napa, siellä kisakaverina. Ei paljon parempaa voi olla. Mä vaan kotona katson sitä eläintä ja mietin kuinka paljon se on mulle jo antanut kahden elinvuotensa aikana. Se on mun henkireikä ja terapeutti ja personal trainer. Nyt mua alkaa itkettämään, joten lopetan tämän lässytyksen tähän :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti