Italialainen charmi ei sitten toiminut ihan loppuun asti. Dono päätti iskeä kiinni meidän Heinin poskeen.
Tilanne oli sellainen, että istuimme koko perhe sohvalla katsomassa lastenohjelmia. Dono tuli mun luokse rapsutettavaksi (tässä vaiheessa ensimmäisten hälytyskellojen olisi pitänyt soida). Mä sitä rapsuttelin ja Heinikin halusi. Heini laittoi pään Donon pään viereen ja ei mennyt kovin kauaa, kun Dono kävi kiinni. Ilman sen kummempia varoituksia.
Näin tilanteen noin sekuntia ennen kuin tapahtui. Koira ei antanut muuta merkkiä kuin silmät kääntyivät Heiniä kohti. Mielessäni kävi, että ei kai...ja niinhän siinä sitten kävi. Hyökkäsi kiinni ja olisi takuulla jatkanut pidempäänkin raatelua, jos emme olisi saaneet sitä heti irti.
Heinin poskipäähän tuli parin sentin reikä ja runsaasti naarmuja. Lähdimme heti terveyskeskukseen ja siellä ommeltiin pari tikkiä.
Tässä kaiken härdellin keskellä kävi mielessä, että mitä olen tekemässä!? Laitanko todellakin lapseni terveyden sen edelle, että saan itselleni harrastuskaverin. Miehelläni luonnollisesti ajatukset olivat samat. Asiat saivat uudet mittasuhteet.
Yö nukuttiin miten nukuttiin. Ahdistus oli kova.
Seuraavana päivänä alkoi ajatukset hieman selkenemään ja tajusin, että en voi yleistää. Enhän yleistä ihmisissäkään huonoa käytöstä kaikkiin. Yhtälailla eläimet ovat yksilöitä, tulevat erilaisista lähtökohdista. Donolla ne lähtökohdat eivät ole olleet parhaat mahdolliset. Meidän pennulla ne taas ovat.
Heini itse on suhtautunut asiaan kaikista parhaiten. Pieni prinsessani. Kun tultiin terveyskeskuksesta niin hän sanoi, että Dono varmaan haluaa pyytää anteeksi. Päästimme sitten Donon tervehtimään meitä ja kaikki oli ihan hyvin. Koira oli iloinen ja tyttö oli iloinen. Voi, kun saisi itselleen tuon lapsen viattomuuden!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti