Eilen pääsin juoksuharkkoihin, ihan itsekseni. Työnantaja sponsoroi juoksuharkkoja kerran viikossa ja meillä on ihka oma traineri. Eilen vedettiin 10 minuuttia alkulämppää, sitten 5 x 800 m, joka kerta kovenevalla vauhdilla. Mulle tuli loppu 4. kierroksen jälkeen. En ihan osannut suhteuttaa omaa vauhtiani, joten vedin 4. sikalujaa, jonka jälkeen syke ei palautunut millään ja 5. kierros oli samaa vauhtia kuin kakkonen. Mitäköhän ne mun ajat oli, 4. kierros taisi eka 400 m mennä 1,30 ja aika lailla samaa toinenkin. Noutaja meinasi kyllä tulla viimeisen 200 metrin aikana - hullua touhua :D
Iltalenkillä mietin, että miten saisin treenattua Loffon kanssa sivuirtoamisia, kun ei ole enää aitoja eikä tilaa. Mutta dadaa - ehkä niitä voi treenata myös puunkierroilla. Laitoin istumaan noin 10 metrin päästä sivuttain lipputangosta, kiersin lipputangon samalta puolelta kuin olisin aidan kiertänyt ja menin suht samaan paikkaan kuin lauantain treeneissä. Ekalla ja tokalla kerralla lähti suoraan mun luo, mutta kolmannella kerralla kun menin vähän lähemmäksi, niin osasi hakea oikean suunnan ja kiersi tangon hienosti. Sitten menin taas vähän kauemmaksi ja odotin, että Loffo katsoo oikeaan suuntaan ennen kuin annoin luvan mennä. Ja JES, se meni :) Sama toiselta puolelta muutaman kerran ja hienosti tajusi. Nyt se varmaan sen oikeasti tajusi, koska käänsi päänsä hitaasti tankoa kohden ja sit heti vapautin. Ihanaa, saa lenkeille vähän puuhastelua mukaan :) Ja mä muistin mielestäni pitää rintamasuunnan, jalat ja kädet sinne päin mistä halusin koiran ponnistavan ja myös pidin katseeni sinne. Se oikeesti auttoi - en mä nyt mitenkään epäillyt tietenkään ;)
keskiviikko 17. marraskuuta 2010
maanantai 15. marraskuuta 2010
Ylös kuopasta sponsored by Jenni
Hyi mua mikä viime kirjoitus oli. En edes kehtaa sitä lukea, mutta ne oli ne fiilikset silloin ja fiiliksillähän mä elän. Tällä hetkellä siis menee hurjan paljon paremmin. Kaikilla osa-alueilla. On uusi koti, jota saa laittaa ja joka alkaa näyttämäänkin jo kodilta. On sama vanha työ, mutta johon olen päättänyt suhtautua uudella asenteella. En valita. Ainakaan ääneen. Ainakaan paljoa. Ihmeesti tämä on auttanut tekemään päivistä helpompia. Jos sitä rypee päivästä toiseen omassa kurjuudessaan, kiireessään, niin sitähän se sitten on.
Mutta nyt siihen agilitykuopasta ylösnousuun! Jenni ystävällisesti pyysi mua treenaamaan lauantaina Koivulahteen. Mietin vähän, että kuinka ehdin, mutta onneksi tajusin oman parhaani ja päätin ehtiä. Hieman meinasi kotona vastustaa, kun kaikki ovat joko kireinä tai liian riehakkaina, mutta lähdin kuitenkin. Onneksi lähdin. Mitkä treenit! Eilen illallakin vielä kelasin juttuja ja mihin päin kroppa pitää olla jne.
Loffo oli niin ihanan rauhallinen. Jäi lähtöön istumaan hienosti. Muutama varastusyritys, mutta palautin heti takaisin ja jätkä malttoi odottaa. Alku oli meille tosi vaikea ja ei saatukaan sitä onnistumaan niin kuin oli tarkoitus. Sivuirtoamisia täytyy treenata paljon enemmän, käytännössä en niitä ole yhtään treenannutkaan, vaikka kerran aikaisemmin mielestäni ollaan Jennin kanssa se läpikäyty. Mutta ME molemmat jaksettiin yrittää ja yritettiin ymmärtää.
Pakkovalsseja oli radalla myös aika monta. Siinä tärkeintä oli se, että pidän koiranpuoleisen käden koko ajan ohjaavana, kunnes koiralla on lupa hypätä. Silloin vaihdetaan toiseen käteen. Kädet saa olla suht matalalla ja eivät saa heilua. PAITSI, kun paukutetaan. Siis lyödään alas ohjaavalla kädellä ennen käännöstä, jotta koira oppii tietämään, että pian käännytään.
Jokaiseen rimanpudotukseen ja virheeseen löytyi syy. Minusta. Taitava Loffo tekee juuri niin kuin minä haluan ja olen niin kiitollinen siitä. Uskon, että tulemme tekemään hienoja ratoja, kun minä opin. Pienestä se on kiinni, mutta olen tullut siihen tulokseen, että se "niin helpolta näyttävä" bortsun ohjaus taitaa olla kaikista haastavinta. Varsinkin sen kouluttaminen.
Loppuradasta oli kohta, johon koitettiin tehdä saksalaista ja kyllä se muutaman kerran taisi onnistuakin. Jos mitään olen ymmärtänyt, niin mielestäni se oli poispäinkäännöksen ja jaakotuksen yhdistelmä. Tavoitteena saada koira kääntymään tiukasti takaisin tulosuuntaan. Hmmm. En ihan osaa selittää tuota, mutta oli jännä tunne tuossa kohdassa, kun lähdin juoksemaan ihan eri suuntaan kuin mihin ohjasin koiraa. Silti kun ohjaava käsi oli päällä, niin Loffo irtosi siinä kohtaa sivusuunnassa hypylle.
Välillä tuntui, että ehdin vähän liian hyvin joka paikkaan. Täytyy nyt vain oppia tuntemaan Loffon vauhti ja keskittyi siihen tekniikkaan. Näköjään omat reidet eivät ole esteenä :)
Tärkeimpänä ja parhaimpana koulutustunnin antina oli se, että jaksoin ja pystyin omaksua asioita. Tuntui, että olin kuin sieni, joka imee informaatiota. Sitähän Jennillä riittää, rispekt! Osasin olla rauhallinen ja sitä myöten koirakin oli.
Mitä nyt sitten tein eri tavalla kuin ennen? Olin väsynyt ja ehkä Loffokin oli väsynyt. Ajattelin, että jatkossa yritän tehdä noin puolen tunnin juoksulenkin ennen harkkoja, jotta saadaan puhallettua enimmät höyryt pihalle. Mitäköhän muuta - täytyy miettiä. Jäi varmaan paljon asioita kirjoittamatta mitä opin tuon tunnin aikana, mutta ehkä tässä ne tärkeimmät. Kiitos Jenni :)
Mutta nyt siihen agilitykuopasta ylösnousuun! Jenni ystävällisesti pyysi mua treenaamaan lauantaina Koivulahteen. Mietin vähän, että kuinka ehdin, mutta onneksi tajusin oman parhaani ja päätin ehtiä. Hieman meinasi kotona vastustaa, kun kaikki ovat joko kireinä tai liian riehakkaina, mutta lähdin kuitenkin. Onneksi lähdin. Mitkä treenit! Eilen illallakin vielä kelasin juttuja ja mihin päin kroppa pitää olla jne.
Loffo oli niin ihanan rauhallinen. Jäi lähtöön istumaan hienosti. Muutama varastusyritys, mutta palautin heti takaisin ja jätkä malttoi odottaa. Alku oli meille tosi vaikea ja ei saatukaan sitä onnistumaan niin kuin oli tarkoitus. Sivuirtoamisia täytyy treenata paljon enemmän, käytännössä en niitä ole yhtään treenannutkaan, vaikka kerran aikaisemmin mielestäni ollaan Jennin kanssa se läpikäyty. Mutta ME molemmat jaksettiin yrittää ja yritettiin ymmärtää.
Pakkovalsseja oli radalla myös aika monta. Siinä tärkeintä oli se, että pidän koiranpuoleisen käden koko ajan ohjaavana, kunnes koiralla on lupa hypätä. Silloin vaihdetaan toiseen käteen. Kädet saa olla suht matalalla ja eivät saa heilua. PAITSI, kun paukutetaan. Siis lyödään alas ohjaavalla kädellä ennen käännöstä, jotta koira oppii tietämään, että pian käännytään.
Jokaiseen rimanpudotukseen ja virheeseen löytyi syy. Minusta. Taitava Loffo tekee juuri niin kuin minä haluan ja olen niin kiitollinen siitä. Uskon, että tulemme tekemään hienoja ratoja, kun minä opin. Pienestä se on kiinni, mutta olen tullut siihen tulokseen, että se "niin helpolta näyttävä" bortsun ohjaus taitaa olla kaikista haastavinta. Varsinkin sen kouluttaminen.
Loppuradasta oli kohta, johon koitettiin tehdä saksalaista ja kyllä se muutaman kerran taisi onnistuakin. Jos mitään olen ymmärtänyt, niin mielestäni se oli poispäinkäännöksen ja jaakotuksen yhdistelmä. Tavoitteena saada koira kääntymään tiukasti takaisin tulosuuntaan. Hmmm. En ihan osaa selittää tuota, mutta oli jännä tunne tuossa kohdassa, kun lähdin juoksemaan ihan eri suuntaan kuin mihin ohjasin koiraa. Silti kun ohjaava käsi oli päällä, niin Loffo irtosi siinä kohtaa sivusuunnassa hypylle.
Välillä tuntui, että ehdin vähän liian hyvin joka paikkaan. Täytyy nyt vain oppia tuntemaan Loffon vauhti ja keskittyi siihen tekniikkaan. Näköjään omat reidet eivät ole esteenä :)
Tärkeimpänä ja parhaimpana koulutustunnin antina oli se, että jaksoin ja pystyin omaksua asioita. Tuntui, että olin kuin sieni, joka imee informaatiota. Sitähän Jennillä riittää, rispekt! Osasin olla rauhallinen ja sitä myöten koirakin oli.
Mitä nyt sitten tein eri tavalla kuin ennen? Olin väsynyt ja ehkä Loffokin oli väsynyt. Ajattelin, että jatkossa yritän tehdä noin puolen tunnin juoksulenkin ennen harkkoja, jotta saadaan puhallettua enimmät höyryt pihalle. Mitäköhän muuta - täytyy miettiä. Jäi varmaan paljon asioita kirjoittamatta mitä opin tuon tunnin aikana, mutta ehkä tässä ne tärkeimmät. Kiitos Jenni :)
keskiviikko 3. marraskuuta 2010
Voi voi (sisältää itsesääliä ja -inhoa)
mihin soppaan olen itseni taas lykännyt. Kaikenlaista tilannetta mennen, tullen ja palatessa. Kaiken huippuna ei edes tiedetä mihin viikonloppuna muutetaan! Haluamani työpaikka meni ohi suun, taas otettiin joku muu, jolla oli kyseistä osaamista, vaikka kovasti haettiin kehittyjää. Niinpä niin. Nykyinen työ on aivan hanurista, ainakin kun sitä koko ajan itselleen toitottaa. Epärealistisia tulevaisuuden haaveitakin elättelen, kun kävin gymillä juttelemassa ohjaajan työstä. Ehkä johonkin koulutukseen pääsen, se selviää parin viikon kuluessa. Jos SIIS haluan, pystyn ja ehdin.
Maanantain harkatkin meni aivan penkin alle. Loffo kävi niin kuumana. Musta alkoi tuntumaan, että oonko tehnyt mitään oikein, kun koira loikkii puomilta ku mikäkin aropupu. Juoksee siivekkeitä päin, suoristaa putket, apukaaret pujottelussa lentelee jnejne. Siinä sitten vedin syvääääään henkeä ja lähdin viemään lähes kävellen ja megarauhallisesti. Sitten alkoi toimimaan. Välillä jopa näytti agilitylta. Treeneistä jäi fiilis, että oon ihan kusessa Loffon kanssa. Pitäs päästä enemmän treenaamaan, pienempiä pätkiä, semmosia omia juttuja.
En tiedä onko toi nyt sitten ollenkaan hyvä, että ollaan ryhmässä. Olisko kuitenkin parempi, että kävisin omalla ajalla (joka on koska?!) treenaamassa sitä mitä haluan. Hallittavuutta, rauhallisuutta, lyhyitä pätkiä. Tai sitten vaan kylmän viileästi kieltäydyn pitkistä osuuksista ja sanon keskittyväni johonkin tiettyyn kohtaan. Näin muuten aion tehdä. Voivat sitten siirtää meidät johonkin muuhun ryhmään, mutta ei ole mitään järkeä kuumentaa entisestään kuumaa koiraa suorittamaan hosuen kaikkea mikä eteen tulee. Tekniikka ennen vauhtia, kiitos.
Olipa hyvä, että kirjoitin tuon asian ylös. Selkeytti taas omaa päätä. Aion todellakin keskittyä nyt siihen mikä Loffolle ja mulle on järkevää. En siihen, että yritän tehdä samaa kuin muut, jo vuosia treenanneet ja huomattavasti rauhallisemmat koirat. Näin teen. Kiitos.
Merjan kanssa ollaan lähdössä helmikuun alussa Jaakon koulutukseen Turkuun. Elän edelleen toivossa, että pääsen myös Niina-Liina Linnan koulututtevaksi marraskuun lopussa. Eiköhän tämä tästä...
Maanantain harkatkin meni aivan penkin alle. Loffo kävi niin kuumana. Musta alkoi tuntumaan, että oonko tehnyt mitään oikein, kun koira loikkii puomilta ku mikäkin aropupu. Juoksee siivekkeitä päin, suoristaa putket, apukaaret pujottelussa lentelee jnejne. Siinä sitten vedin syvääääään henkeä ja lähdin viemään lähes kävellen ja megarauhallisesti. Sitten alkoi toimimaan. Välillä jopa näytti agilitylta. Treeneistä jäi fiilis, että oon ihan kusessa Loffon kanssa. Pitäs päästä enemmän treenaamaan, pienempiä pätkiä, semmosia omia juttuja.
En tiedä onko toi nyt sitten ollenkaan hyvä, että ollaan ryhmässä. Olisko kuitenkin parempi, että kävisin omalla ajalla (joka on koska?!) treenaamassa sitä mitä haluan. Hallittavuutta, rauhallisuutta, lyhyitä pätkiä. Tai sitten vaan kylmän viileästi kieltäydyn pitkistä osuuksista ja sanon keskittyväni johonkin tiettyyn kohtaan. Näin muuten aion tehdä. Voivat sitten siirtää meidät johonkin muuhun ryhmään, mutta ei ole mitään järkeä kuumentaa entisestään kuumaa koiraa suorittamaan hosuen kaikkea mikä eteen tulee. Tekniikka ennen vauhtia, kiitos.
Olipa hyvä, että kirjoitin tuon asian ylös. Selkeytti taas omaa päätä. Aion todellakin keskittyä nyt siihen mikä Loffolle ja mulle on järkevää. En siihen, että yritän tehdä samaa kuin muut, jo vuosia treenanneet ja huomattavasti rauhallisemmat koirat. Näin teen. Kiitos.
Merjan kanssa ollaan lähdössä helmikuun alussa Jaakon koulutukseen Turkuun. Elän edelleen toivossa, että pääsen myös Niina-Liina Linnan koulututtevaksi marraskuun lopussa. Eiköhän tämä tästä...
tiistai 19. lokakuuta 2010
Oivalluksia
Eilisissä harkoissa oli aika kiva putki, keppi, hyppy -hässäkkä. Tai ei se mikään hässäkkä ollut, me vaan saatiin siitä sellanen...Alkuun oli heti takaakierto ja se miten ajattelin viedä ei sitten toiminut yhtään. Kokeiltiin muutamia tapoja ja löytyi se paras; lähetys takaakiertoon ja sitten vaan mentiin. No, ehkä mä tein jonku vipstaakin siihen kohtaan, en vaan tiedä minkäniminen se on. Kauhean tarkka saa olla oman ajoituksen suhteen; kyllä on PALJON opittavaa!
Tutustumisessa sentään osasin mennä rauhallisesti ja mietin muka koiran linjoja tms. En kyllä oikein hyvin sitä osaa, oikein pitää keskittyä, että ei vaan huido menemään ja keskity esteiden järjestyksen muistamiseen. Rataantutustumiseen tarvitsisi jotain lisäoppia, mutta eiköhän se tässä kehity ajan mittaan myös.
Lähdössä yritti hiippailla, mutta kävin ajamassa pois ja nyt kiinnitin siihen huomiota, että käänsi myös pään pois esteiltä. Kiitos Jenni :) Ihan en varmaan niin kauaa malttanut olla poissa radalta kuin olisi pitäänyt, mutta parempi näin kuin, että annan sen karata...Pienin askelin kehitetään omaakin pitkäjänteisyyttä.
Suurin oivallus minkä eilen sain oli se, että "hei, mulla on näin makeesti irtoava koira ja mä voin liikkua melki mihin päin vaan ja se suorittaa sen esteen minkä haluan joka tapauksessa". Onko vähän makeeta lähettää koira kepeille, juosta itse sivuttain kauas ja koira vaan pujottelee täysiä! Tai koiran ollessa putkessa, mun ei todellakaan tarvitse juosta putken vieressä, vaan lähetys putkeen ja oma liike seuraavan esteen taakse vastaanottamaan. Aijettä ku toimi! Aikaisemmat koirat on ollut kuitenkin aikalailla kädessä pysyviä, joten tää on tosi iso juttu ja erilainen.
Nyt jo naurattaa eilisten treenien alku, kun kaksi kuumakallea päästetään radalle irti. SHHHHHHHHHHHHHHHHHHH, höyryt vaan pääsi ulos, kun me sekoiltiin! Tohon pitää keksiä jotain, kisoissa kun ei niitä anneta anteeksi. EIKU, me koitetaan vielä 7. kerran. No NYT! :D Hyvin jaksettiin sit keskittyä, kun oltiin eka dorkailtu tarpeeksi. Mutta myönnettäköön turhauduin hieman jossain vaiheessa ja päästin ruman sanan suusta. Turhauduin itseeni. Siihen, että en tehnyt niin kuin tutustuin vaan rupesin improvisoimaan. Mutta onneksi rämmin ojan pohjasta ylös ja lopputreeni olikin oikein kaunista.
Puomi tuntuu nyt toimivan namitekniikalla. Menee hyvällä vauhdilla loppuun, vaikka vaan lähetän sen ja seison itse alussa. Cool. Nyt uskallan sitä ottaa radallakin mukaan.
Viime aikoina olen iskostanut ja tajunnut sen ajatuksen, että nöyryys kasvaa treenatessa. Todellakin. Loffo opettaa mulle, että mikään ei oo itsestään selvää, sen kanssa pitää tehdä töitä. Ihana kulta.
Tutustumisessa sentään osasin mennä rauhallisesti ja mietin muka koiran linjoja tms. En kyllä oikein hyvin sitä osaa, oikein pitää keskittyä, että ei vaan huido menemään ja keskity esteiden järjestyksen muistamiseen. Rataantutustumiseen tarvitsisi jotain lisäoppia, mutta eiköhän se tässä kehity ajan mittaan myös.
Lähdössä yritti hiippailla, mutta kävin ajamassa pois ja nyt kiinnitin siihen huomiota, että käänsi myös pään pois esteiltä. Kiitos Jenni :) Ihan en varmaan niin kauaa malttanut olla poissa radalta kuin olisi pitäänyt, mutta parempi näin kuin, että annan sen karata...Pienin askelin kehitetään omaakin pitkäjänteisyyttä.
Suurin oivallus minkä eilen sain oli se, että "hei, mulla on näin makeesti irtoava koira ja mä voin liikkua melki mihin päin vaan ja se suorittaa sen esteen minkä haluan joka tapauksessa". Onko vähän makeeta lähettää koira kepeille, juosta itse sivuttain kauas ja koira vaan pujottelee täysiä! Tai koiran ollessa putkessa, mun ei todellakaan tarvitse juosta putken vieressä, vaan lähetys putkeen ja oma liike seuraavan esteen taakse vastaanottamaan. Aijettä ku toimi! Aikaisemmat koirat on ollut kuitenkin aikalailla kädessä pysyviä, joten tää on tosi iso juttu ja erilainen.
Nyt jo naurattaa eilisten treenien alku, kun kaksi kuumakallea päästetään radalle irti. SHHHHHHHHHHHHHHHHHHH, höyryt vaan pääsi ulos, kun me sekoiltiin! Tohon pitää keksiä jotain, kisoissa kun ei niitä anneta anteeksi. EIKU, me koitetaan vielä 7. kerran. No NYT! :D Hyvin jaksettiin sit keskittyä, kun oltiin eka dorkailtu tarpeeksi. Mutta myönnettäköön turhauduin hieman jossain vaiheessa ja päästin ruman sanan suusta. Turhauduin itseeni. Siihen, että en tehnyt niin kuin tutustuin vaan rupesin improvisoimaan. Mutta onneksi rämmin ojan pohjasta ylös ja lopputreeni olikin oikein kaunista.
Puomi tuntuu nyt toimivan namitekniikalla. Menee hyvällä vauhdilla loppuun, vaikka vaan lähetän sen ja seison itse alussa. Cool. Nyt uskallan sitä ottaa radallakin mukaan.
Viime aikoina olen iskostanut ja tajunnut sen ajatuksen, että nöyryys kasvaa treenatessa. Todellakin. Loffo opettaa mulle, että mikään ei oo itsestään selvää, sen kanssa pitää tehdä töitä. Ihana kulta.
maanantai 18. lokakuuta 2010
Oikeat canicross -treenit
No niin, nyt vihdoin ja viimein pääsin VSPH:n järjestämiin Canicross -harkkoihin. Loffo on luonnonlahjakkuus. Vetää se ainakin osaa! Vielä, kun mun reidet toimis yhtä lujaa, niin johan mentäs.
Paikalla oli kolme muuta koirakkoa meidän lisäksi. Heti alkuun meinasi yksi belgi käydä Loffon päälle, mutta multa tuli selkärangasta leijonakarjasu perkeleiden säestämänä niin, että pikku -belgille tuli vähän kiire. Loffo oli kovin tyytyväinen, kun mamma piti sen puolia ja sain kyllä kehuja sitten muiltakin. Mun mielessä ehti jo käydä "ja tännehän et tana tuu". Kaikkea sitä on hauvansa eteen valmis tekemään.
Porukka oli jo juoksennellut puolisen tuntia, kun ehdin paikalle. Heinin ratsastus oli samaan aikaan. Me otettiin yksi lämmittelykierros ja sitten Ellu (vetäjä) halusi nähdä kuinka Loffo vetää. Lelulla hetsattiin ja Ellu juoksi edellä. Juuu, vetihän se...Myöhemmin pyysin, että saisin harjoitella ohituksia. Muut parit seisoivat pururadan reunoissa, eri puolilla, noin 20 metrin etäisyydellä toisistaan. Taas sama lelulla hetsaus ja ei kyllä sitten vilkaistukaan muita koiria, vaan täysiä vaan perään.
Ellu kovasti kehuikin, että Loffosta saa kyllä tosi makeen vetokoiran. Oon jotain piirteitä tästä ominaisuudesta jo huomannutkin ihan normilenkeilläkin ;). Ei siis mitään ihmeempää uutta tullut, mutta taas totesin, että kivempi on porukassa juoksennella kuin itsekseen.
SM -kisat jäi nyt sitten tältä vuodelta väliin. Näin se vaan on. Vähän hävettää, kun olen niitä niin hehkuttanut, mutta en vaan pysty nyt lähtemään. Kuukauden sisällä pitäisi muuttaa ja kamala pakkaaminen ja järjesteleminen. Ensi vuonna sitten ja toivottavasti saa muitakin mukaan niin on kivempi mennä.
Omaa kuntoa olen hoitanut juoksemalla, oon nyt näköjään aika hyvin hurahtanut siihen lajiin. Työpaikkaporukan kanssa käydään tiistaisin ja siellä on meillä ihka oma personal trainer, joka tekee meille treeniohjelman. Tosi hyödyllistä. Viime kerralla juostiin eri syketasoja ja olin niin ylpeä itsestäni, kun pystyin vetämään vielä silloinkin, kun tuntui, että nyt ei enää pysty. Pystyi.
Tänään toivottavasti pääsen katsomaan mun pikkusiskon vaavia. Kuvia olen jo nähnyt, mutta livenä pitää päästä PIAN hiplaamaan. Pieni.
Paikalla oli kolme muuta koirakkoa meidän lisäksi. Heti alkuun meinasi yksi belgi käydä Loffon päälle, mutta multa tuli selkärangasta leijonakarjasu perkeleiden säestämänä niin, että pikku -belgille tuli vähän kiire. Loffo oli kovin tyytyväinen, kun mamma piti sen puolia ja sain kyllä kehuja sitten muiltakin. Mun mielessä ehti jo käydä "ja tännehän et tana tuu". Kaikkea sitä on hauvansa eteen valmis tekemään.
Porukka oli jo juoksennellut puolisen tuntia, kun ehdin paikalle. Heinin ratsastus oli samaan aikaan. Me otettiin yksi lämmittelykierros ja sitten Ellu (vetäjä) halusi nähdä kuinka Loffo vetää. Lelulla hetsattiin ja Ellu juoksi edellä. Juuu, vetihän se...Myöhemmin pyysin, että saisin harjoitella ohituksia. Muut parit seisoivat pururadan reunoissa, eri puolilla, noin 20 metrin etäisyydellä toisistaan. Taas sama lelulla hetsaus ja ei kyllä sitten vilkaistukaan muita koiria, vaan täysiä vaan perään.
Ellu kovasti kehuikin, että Loffosta saa kyllä tosi makeen vetokoiran. Oon jotain piirteitä tästä ominaisuudesta jo huomannutkin ihan normilenkeilläkin ;). Ei siis mitään ihmeempää uutta tullut, mutta taas totesin, että kivempi on porukassa juoksennella kuin itsekseen.
SM -kisat jäi nyt sitten tältä vuodelta väliin. Näin se vaan on. Vähän hävettää, kun olen niitä niin hehkuttanut, mutta en vaan pysty nyt lähtemään. Kuukauden sisällä pitäisi muuttaa ja kamala pakkaaminen ja järjesteleminen. Ensi vuonna sitten ja toivottavasti saa muitakin mukaan niin on kivempi mennä.
Omaa kuntoa olen hoitanut juoksemalla, oon nyt näköjään aika hyvin hurahtanut siihen lajiin. Työpaikkaporukan kanssa käydään tiistaisin ja siellä on meillä ihka oma personal trainer, joka tekee meille treeniohjelman. Tosi hyödyllistä. Viime kerralla juostiin eri syketasoja ja olin niin ylpeä itsestäni, kun pystyin vetämään vielä silloinkin, kun tuntui, että nyt ei enää pysty. Pystyi.
Tänään toivottavasti pääsen katsomaan mun pikkusiskon vaavia. Kuvia olen jo nähnyt, mutta livenä pitää päästä PIAN hiplaamaan. Pieni.
torstai 7. lokakuuta 2010
Pitkästä aikaa
Tuntuu, että en ole kirjoittanut ikuisuuksiin. Aika menee niin, että ei mukana meinaa pysyä! Ihan järkkyä. Time flies when you're having fun. Tai jotain. Mitäköhän sitä haluais nyt sitten muistiin kirjoittaa...
Aloitetaan agilitysta. Ollaan päästy VASsin agilityryhmään, joka treenaa maanantaisin. Kahdet harkat on ollut. Ekalla kerralla oli tehty 2 -luokan hyppäri, joka pystyttiin tekeen melkeen kokonaan (paitsi rengas). Rimat on nyt medeissä. Meni yllättävän hienosti. Ainakin olin ihan fiiliksissä radan jälkeen. Tykkään niin tosi kovaa mennä ton koiran kanssa, vaikka välillä "vähän" häsätäänkin. Mielestäni olen kuitenkin onnistunut rauhoittamaan omaa ohjausta aika paljon. Tuomio Jenniltä tulee varmasti seuraavaksi, kun nähdään :D Mulle merkkaa tosi paljon, että Loff on niin innoissaan. Se on ihan huippua! Kerrankin joku, joka on vähintäänkin yhtä innostunut agilitysta kuin minä :D
Viime maanantaina oli keppikulma -harkat. Kepeille mentiin ihmekulmista ja pystyin lähettelemään, leijeröimään, valssailemaan ja leikkaamaan kepeillä. Kaaret on vielä ja aion ne pitääkin aika kauan, että tulee maximivarmuus. Keskeltä kaaret olivat jo poissa (kun ei löydetty niitä :p). Ei onneksi haitannut. Ainut mitä ei kestänyt kepeillä oli se, kun olin itse liian lähellä sisäänmenoa. Olin muka törkkäämässä sitä sinne, mutta hämääntyi siitä vaan ja alkoi säheltämään. Tietyssä tilanteessa tuo on todnäk tarpeellista, että saa käännöksen ennen keppejä pieneksi, joten täytynee alkaa harjoitella myös tällaisia tilanteita.
Puomia otin myös itsekseni, kun siitä on jäänyt vähän huono fiilis kesän jäljiltä. Alkoi hiipimään alastuloa. Nyt laitoin namin loppuun, hetsasin remmissä alussa ja juoksin sen kanssa namille. Toimi. En mielestäni joutunut yhtään vetämään tyyppiä mukana. Tosin oma liikekin oli koko ajan vieressä ja ilmeisesti se aijaaminen johtuu oman liikkeen pysähtymisestä tai jälkeen jäämisestä. Täytyy käyttää apuohjaajaa aina, kun mahdollista.
Kotona olen harkannut hieman eri tekniikoita, kun vielä on pihaa (ja kesää) jäljellä. Välillä roiskii rimoja, mutta lopetan heti ja huokailen kärsivänä nostaessani rimaa. Lähdössä olen tehnyt niin, kun hiippailee, että kävelen kohti ja murahtelen ja sitten seisoskellaan vähän aikaa niin, että ei tehdä mitään. Mielestäni toimii. Olen näillä näkymin päätymässä siihen, että laitan makaamaan lähtöön - tuntuu olevan luontevampi asento. Pitää vaan jättää tarpeeksi kauaksi.
Tokoakin ollaan harkattu. Ollaan VASsin tokon alkeet -kurssilla, johon olen vissiin päässyt 2 - 3 kertaa. On se kumma, kun agilitylle ja omille juoksutreeneille löytyy aina aikaa, mutta jostain syystä tokolle ei niinkään...No, viime harkoissa Loffo keskittyi katsomaan naapurikentän agilitytreenejä ja minä yritin treenata tokoa (ja haaveilin pääseväni testaamaan niitä ohjauksia mitä kentällä tehtiin ;)). Välillä sitten yhdessä jotain häsättiin. En tiedä onko meistä tokoilijoiksi. Kunhan nyt jotain opetellaan.
Juoksemassa ollaan Loffon kanssa käyty pari kertaa viikossa ja juuripa muistin, että Canicrossin SM -kisoihin taitaa olla ilmoittautuminen näinä päivinä...meillä taitaa vaan muutto olla juuri silloin..vaikka ihan oikeesti kyllä huvittais mennä - kuka lähtis potkiin mua persuksiin sinne kisoihin?! ABB:llä aloitti FunRunners -ryhmä, jossa treenataan juoksutekniikkaa, sinnekin ilmoittauduin. Tuntuu tosi tehokkaalta, joten tätä täytyy jatkaa! Pilates,jooga -tunnilla olen käynyt torstai -iltaisin. Joten ei ihme, että Heini jo kysyikin että meeks äiti tänäKIN iltana jumppaan...Ehkä äidin ei ihan niin paljon tarvis mennä :p Ikuinen dilemma.
Tilasin Loffolle parin viikon päähän hierojan Seinäjoelta. Ihan kiva käydä hoidattamassa poitsua, vaikka mitään kummaa ei tunnu olevankaan. Pitäähän sitä urheilijaa huoltaa. Pitäs vissiin itsellekin hommata joku hieronta, kun jalat tuntuu aika tukkoselta. Ja kurkku :/ Mutta siihen ei vissiin hieronta auta.
Aloitetaan agilitysta. Ollaan päästy VASsin agilityryhmään, joka treenaa maanantaisin. Kahdet harkat on ollut. Ekalla kerralla oli tehty 2 -luokan hyppäri, joka pystyttiin tekeen melkeen kokonaan (paitsi rengas). Rimat on nyt medeissä. Meni yllättävän hienosti. Ainakin olin ihan fiiliksissä radan jälkeen. Tykkään niin tosi kovaa mennä ton koiran kanssa, vaikka välillä "vähän" häsätäänkin. Mielestäni olen kuitenkin onnistunut rauhoittamaan omaa ohjausta aika paljon. Tuomio Jenniltä tulee varmasti seuraavaksi, kun nähdään :D Mulle merkkaa tosi paljon, että Loff on niin innoissaan. Se on ihan huippua! Kerrankin joku, joka on vähintäänkin yhtä innostunut agilitysta kuin minä :D
Viime maanantaina oli keppikulma -harkat. Kepeille mentiin ihmekulmista ja pystyin lähettelemään, leijeröimään, valssailemaan ja leikkaamaan kepeillä. Kaaret on vielä ja aion ne pitääkin aika kauan, että tulee maximivarmuus. Keskeltä kaaret olivat jo poissa (kun ei löydetty niitä :p). Ei onneksi haitannut. Ainut mitä ei kestänyt kepeillä oli se, kun olin itse liian lähellä sisäänmenoa. Olin muka törkkäämässä sitä sinne, mutta hämääntyi siitä vaan ja alkoi säheltämään. Tietyssä tilanteessa tuo on todnäk tarpeellista, että saa käännöksen ennen keppejä pieneksi, joten täytynee alkaa harjoitella myös tällaisia tilanteita.
Puomia otin myös itsekseni, kun siitä on jäänyt vähän huono fiilis kesän jäljiltä. Alkoi hiipimään alastuloa. Nyt laitoin namin loppuun, hetsasin remmissä alussa ja juoksin sen kanssa namille. Toimi. En mielestäni joutunut yhtään vetämään tyyppiä mukana. Tosin oma liikekin oli koko ajan vieressä ja ilmeisesti se aijaaminen johtuu oman liikkeen pysähtymisestä tai jälkeen jäämisestä. Täytyy käyttää apuohjaajaa aina, kun mahdollista.
Kotona olen harkannut hieman eri tekniikoita, kun vielä on pihaa (ja kesää) jäljellä. Välillä roiskii rimoja, mutta lopetan heti ja huokailen kärsivänä nostaessani rimaa. Lähdössä olen tehnyt niin, kun hiippailee, että kävelen kohti ja murahtelen ja sitten seisoskellaan vähän aikaa niin, että ei tehdä mitään. Mielestäni toimii. Olen näillä näkymin päätymässä siihen, että laitan makaamaan lähtöön - tuntuu olevan luontevampi asento. Pitää vaan jättää tarpeeksi kauaksi.
Tokoakin ollaan harkattu. Ollaan VASsin tokon alkeet -kurssilla, johon olen vissiin päässyt 2 - 3 kertaa. On se kumma, kun agilitylle ja omille juoksutreeneille löytyy aina aikaa, mutta jostain syystä tokolle ei niinkään...No, viime harkoissa Loffo keskittyi katsomaan naapurikentän agilitytreenejä ja minä yritin treenata tokoa (ja haaveilin pääseväni testaamaan niitä ohjauksia mitä kentällä tehtiin ;)). Välillä sitten yhdessä jotain häsättiin. En tiedä onko meistä tokoilijoiksi. Kunhan nyt jotain opetellaan.
Juoksemassa ollaan Loffon kanssa käyty pari kertaa viikossa ja juuripa muistin, että Canicrossin SM -kisoihin taitaa olla ilmoittautuminen näinä päivinä...meillä taitaa vaan muutto olla juuri silloin..vaikka ihan oikeesti kyllä huvittais mennä - kuka lähtis potkiin mua persuksiin sinne kisoihin?! ABB:llä aloitti FunRunners -ryhmä, jossa treenataan juoksutekniikkaa, sinnekin ilmoittauduin. Tuntuu tosi tehokkaalta, joten tätä täytyy jatkaa! Pilates,jooga -tunnilla olen käynyt torstai -iltaisin. Joten ei ihme, että Heini jo kysyikin että meeks äiti tänäKIN iltana jumppaan...Ehkä äidin ei ihan niin paljon tarvis mennä :p Ikuinen dilemma.
Tilasin Loffolle parin viikon päähän hierojan Seinäjoelta. Ihan kiva käydä hoidattamassa poitsua, vaikka mitään kummaa ei tunnu olevankaan. Pitäähän sitä urheilijaa huoltaa. Pitäs vissiin itsellekin hommata joku hieronta, kun jalat tuntuu aika tukkoselta. Ja kurkku :/ Mutta siihen ei vissiin hieronta auta.
maanantai 13. syyskuuta 2010
Leiriltä kotiin tuomisia
Viikonloppu vietettiin Eyewitness -leirillä. Loffo pääsi mukaan, kun on ns. wannabe EW. Melkein sukua julkkikselle. Anja oli kouluttamassa pe - la ja sunnuntaina Jenni.
Mitä jäi käteen:
- mustelmia
- haavoja
- rikkinäiset housut
- itkuja
- nauruja
- kaatuminen
- juoksuharjoitukset
- kädestä pitäen opetettuja tekniikoita
Aika paljon mahtui siis pariin päivään! Ja varmaan jotain unohdinkin. Perjantaina saavuttiin paikalle ja treenit aloittivat taitavat kolmosluokan koirakot. En oikein muista mitään perjantain treeneistä, kun en itse mennyt. Loffo riekkui radan reunalla ja mulle näytettiin miten sen saa pidettyä paikalla. Eli karvoista kiinni ja nopea kiskasu omalle paikalle. Rauhoittui siihen. En ehkä oikein tykännyt, mutta toimi ja mulle vannottiin, että koira ei siitä kärsinyt. No, sitten iltaa istuessa kodalla, en malttanut olla hakematta Loffoa sinne. Sehän hillui sielläkin. Sitten tuli vähän liikaa neuvoja yhtäaikaa, lisäksi mielessä taisi pyöriä agilityyn liittymättömiäkin asioita, ja sitten rupesin itkemään. Voi että mä inhoon kun oon niin tommonen herkkis. Argh. Yritin eka sitä pidätellä, mutta silmät vaan vuoti ku joku vesiputous. Yök. Jotenkin vaan tunsin itseni niin huonoksi koiranomistajaksi ja toisaalta Loffo on mulle niin kamalan tärkeä, että en haluaisi sille olla ilkeä. Ja vaikka mulle kuinka vakuutettiin, että koira ei niistä otteista kärsi, niin en tiedä. Oon toivoton romantikko tai jotain ;) No ei enempää tästä aiheesta, ehkä mulle jotain jäi pääkoppaan.
Agilitytreeneistä jäi päällimmäiseksi mieleen Jennin sunnuntaitreeneistä rauhallisuus ja se, että mun pitää huomattavasti enemmän keskittyä rataan tutustumiseen. Että saisin sen rauhallisuuden ja jatkuvuuden jo siinä vaiheessa iskostettua selkärankaan, jotta koiran ei tarvitse kärsiä mun taitamattomuudesta, vaan se saa tulla "valmiiseen pöytään". Anjalta saatiin ihan positiivista palautetta, rimat saadaan kuulemma nostaa ylös. Loffon vauhdissa ja käännöksissä ei ollut moittimista, palkkaamista voin vähentää, että en kuumenna koiraa liikaa. Agility sinänsä riittää sille jo palkaksi. Paikalla se ei pysynyt juuri ollenkaan, aijasi taas esteitä. Hyhhyh.
Tekniikoista mieleen jäi viskileikkaus, poispäinkäännös ja leijeröinti. Nää oli ihan uusia juttuja. Mitäköhän muuta.
Niin tietty Konnan kanssa sain mennä. Olipa hurjan vaikeaaa!! Ennakointia ja ennakointia. Apua. Tässä onkin opettelemista. Piti kyllä tosi selvästi kertoa kaksi estettä eteenpäin mitä tehdään, muuten oltiin ties missä. Ihana Konna. Ei ihan juoksemalla pärjää sen kanssa. En oikein muista onnistuttiinko missään kohdassa kovinkaan hyvin, tuntui että päästiin aina pari estettä kerralla ja sitten Anja opasti kädestä pitäen miten piti viedä. Sitten yritin, mutta oli tosi vaikeaa. Kepeille sain lähetettyä ihan ihmekulmista ja juostua itse takaa ohi, niin tyyppi vaan jatkaa pujottelua. Taitava.
Juoksemassa kävin Riikan kanssa, joka on ilmeisesti urheillut vähän enemmän :D Halusin harjoitella ohituksia Loffon kanssa ja pikkasen lujaa pingottiin menemään hiekkatiellä. Kyllä me ohi sit päästiin, ku Riikka ja Figo vähän hidasti. Loffon vauhtikin oli aivan eri tasoa, kun oli juoksuseuraa. Ei meinannut mun kintut yhtä nopeesti rullata kuin olis ollut tarve.
Kotiläksyiksi siis rataantutustumista, koiran linjojen tarkkailua, rauhallisuutta ja vähemmän suullisia käskyjä. Täytyy ehkä tänään jotain pihassa koittaa...tai ainakin huomenna.
Mitä jäi käteen:
- mustelmia
- haavoja
- rikkinäiset housut
- itkuja
- nauruja
- kaatuminen
- juoksuharjoitukset
- kädestä pitäen opetettuja tekniikoita
Aika paljon mahtui siis pariin päivään! Ja varmaan jotain unohdinkin. Perjantaina saavuttiin paikalle ja treenit aloittivat taitavat kolmosluokan koirakot. En oikein muista mitään perjantain treeneistä, kun en itse mennyt. Loffo riekkui radan reunalla ja mulle näytettiin miten sen saa pidettyä paikalla. Eli karvoista kiinni ja nopea kiskasu omalle paikalle. Rauhoittui siihen. En ehkä oikein tykännyt, mutta toimi ja mulle vannottiin, että koira ei siitä kärsinyt. No, sitten iltaa istuessa kodalla, en malttanut olla hakematta Loffoa sinne. Sehän hillui sielläkin. Sitten tuli vähän liikaa neuvoja yhtäaikaa, lisäksi mielessä taisi pyöriä agilityyn liittymättömiäkin asioita, ja sitten rupesin itkemään. Voi että mä inhoon kun oon niin tommonen herkkis. Argh. Yritin eka sitä pidätellä, mutta silmät vaan vuoti ku joku vesiputous. Yök. Jotenkin vaan tunsin itseni niin huonoksi koiranomistajaksi ja toisaalta Loffo on mulle niin kamalan tärkeä, että en haluaisi sille olla ilkeä. Ja vaikka mulle kuinka vakuutettiin, että koira ei niistä otteista kärsi, niin en tiedä. Oon toivoton romantikko tai jotain ;) No ei enempää tästä aiheesta, ehkä mulle jotain jäi pääkoppaan.
Agilitytreeneistä jäi päällimmäiseksi mieleen Jennin sunnuntaitreeneistä rauhallisuus ja se, että mun pitää huomattavasti enemmän keskittyä rataan tutustumiseen. Että saisin sen rauhallisuuden ja jatkuvuuden jo siinä vaiheessa iskostettua selkärankaan, jotta koiran ei tarvitse kärsiä mun taitamattomuudesta, vaan se saa tulla "valmiiseen pöytään". Anjalta saatiin ihan positiivista palautetta, rimat saadaan kuulemma nostaa ylös. Loffon vauhdissa ja käännöksissä ei ollut moittimista, palkkaamista voin vähentää, että en kuumenna koiraa liikaa. Agility sinänsä riittää sille jo palkaksi. Paikalla se ei pysynyt juuri ollenkaan, aijasi taas esteitä. Hyhhyh.
Tekniikoista mieleen jäi viskileikkaus, poispäinkäännös ja leijeröinti. Nää oli ihan uusia juttuja. Mitäköhän muuta.
Niin tietty Konnan kanssa sain mennä. Olipa hurjan vaikeaaa!! Ennakointia ja ennakointia. Apua. Tässä onkin opettelemista. Piti kyllä tosi selvästi kertoa kaksi estettä eteenpäin mitä tehdään, muuten oltiin ties missä. Ihana Konna. Ei ihan juoksemalla pärjää sen kanssa. En oikein muista onnistuttiinko missään kohdassa kovinkaan hyvin, tuntui että päästiin aina pari estettä kerralla ja sitten Anja opasti kädestä pitäen miten piti viedä. Sitten yritin, mutta oli tosi vaikeaa. Kepeille sain lähetettyä ihan ihmekulmista ja juostua itse takaa ohi, niin tyyppi vaan jatkaa pujottelua. Taitava.
Juoksemassa kävin Riikan kanssa, joka on ilmeisesti urheillut vähän enemmän :D Halusin harjoitella ohituksia Loffon kanssa ja pikkasen lujaa pingottiin menemään hiekkatiellä. Kyllä me ohi sit päästiin, ku Riikka ja Figo vähän hidasti. Loffon vauhtikin oli aivan eri tasoa, kun oli juoksuseuraa. Ei meinannut mun kintut yhtä nopeesti rullata kuin olis ollut tarve.
Kotiläksyiksi siis rataantutustumista, koiran linjojen tarkkailua, rauhallisuutta ja vähemmän suullisia käskyjä. Täytyy ehkä tänään jotain pihassa koittaa...tai ainakin huomenna.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)