On tämä elämä kyllä semmoista oravan pyörässä juoksemista. Viime aikoina mielessä onkin pyörinyt, että voisiko sitä jotenkin hidastaa. Tuntuu, että pian täytän 40, ja sitten oonkin jo 50 ja sitten 60 ja eläkkeelle. Siinähän se olikin. Nuan vaan.
Arkea tahdittaa lasten harrastuksiin kuskaamiset, omat treenit, työt, parisuhdettakin pitäisi hoitaa - ainakin pitäisi jaksaa joskus puhuakin jotain muuta kuin ne pakolliset "kuka vie, kuka hakee". Iloitsen kyllä kaikesta; tykkäänhän minä treenata ja tykkään, että lapset harrastaa. Töistäni nyt en niinkään tykkää aina, vaikka itselläni onkin aivan mahtava osasto johdettavana. Työtilanteeseen ehkä tulee muutos, mutta tuskin se kuviota mitenkään rauhoittaa. Päinvastoin.
Alkaako sitä vaan vanhemmiten olemaan vaan enemmän tietoinen ajankulusta ja sen rajallisuudesta? Uskoisin näin. Ainahan aika on kulunut samaa tahtia, aina olen touhunnut monenlaista, nyt vaan kaikki menee fast forwardina eteenpäin. Kunpa osaisin elää enemmän ja enemmän hetkessä! Ei saisi niin paljon odottaa kaikkea mitä tuleman pitää - sitä on siinä tulevassa tuota pikaa ja matka jäi väliltä elämättä. Tai siltä se tuntuu. Onko teillä koskaan tunnetta, että odotatte jotain tiettyä tapahtumaa/hetkeä ja sitten dadaa te olette siinä hetkessä?
Olen aloittanut viime marraskuussa joogan. Astangajoogan. Se tuntuu tosi hyvältä. Se on ehkä juuri sitä mitä kaipaan tähän hetkeen ja tähän elämän tilanteeseen. Saa rauhoittua ja joutuu olemaan läsnä, on ihan pakko keskittyä, koska ei ole muuta vaihtoehtoa. Muuten kaadut. Agilityssa on tietty vähän sama asia, mutta tahti on aivan eri. Ollaankin koutsin kanssa paljon puhuttu keskittymisestä ja kuinka tärkeää se on, että olet radalla läsnä. Yhdessä koiran kanssa.
Eläimestä näkee sen kuinka niillä on taito olla siinä hetkessä. Joskus toivoisin olevani koira. Ei tarvitsisi miettiä ja pohtia niin paljon. Onkohan niillä koskaan pää kipeä? Kuinka ne eivät ole huonolla tuulella juuri koskaan? Mitä ne tekevät kun niitä väsyttää aamuisin? Mulla ei ole vielä koskaan ollut semmoista koiraa, jota ei huvittaisi lähteä lenkille aamuisin. Tai nojoo, Rosa, mutta se olikin Rosa :D
Tällä hetkellä olo on hurjan väsynyt. Olen nukkunut kuin tukki pari viimeistä yötä. Viime yönä heräsin johonkin aikaan ja tuntui, että olen ollut ihan tajuttomana. Aivan pihalla. Ei semmoinenkaan uni tunnu hyvältä. Hmph. En ole päässyt kunnon kävely/juoksulenkeille nyt muutamaan päivään, kun jalkaa pitää lepuuttaa. Takareiteen iskenyt jokin vamma, fyssarille menen tiistaina.
Loffo kävi osteopaatilla tänään. Hieman vino oli, mutta ei mitään kummallisempaa. Laios sai sen suoristettua ja sanoi pojan reagoivan hyvin hoitoon. Tosi ihanaa, kun on noin terverakenteinen koira.
Ajatus karkailee. Tällä hetkellä en oikein jaksa mitään treenijuttuja kirjoitella, vaikka treenattu ollaankin suht ahkerasti. Joka kerta saavutetaan jotain ja nyt, kun vihdoin olen Jennin pakottamana tajunnut vaihtaa palkkaustapaa, niin alkaa tulostakin syntyä. Pää ei enää käänny niin usein mua kohti, vaan Loffo selkeästi alkaa olemaan estehakuinen. Olen tästä hurjan iloinen ja joka treenien jälkeen tuntuu, että ollaan taas pari askelta menty eteenpäin. Kiitos meidän huipputiimin :)
Nyt ulos haukkaamaan happea :)
perjantai 27. tammikuuta 2012
torstai 22. joulukuuta 2011
Mennyttä ja tulevaa
Tilinpäätöksen aika.
2011
Treenit
Treenattu ollaan vaihtelevasti. Välillä on ollut suunnitelmia ja niitä noudattamalla olen saanut hyvääkin tulosta aikaiseksi. Välillä on treenattu suunnittelemattomasti ja se ei aina ole oikein fiksua.
Kevään ja kesän olin Vaasan Agilityseuran valmennusryhmässä, joka valitettavasti oli pettymys. En saanut siitä irti oikeastaan mitään.
Onnekseni olen saanut Jennin oppeja pitkin vuotta ja syksystä alkaen säännöllisesti. Nämä treenit ovat kehittäneet minua eniten. Jenni jaksaa vääntää ja kääntää rautalankaa ja itsepäisesti vielä palaa asiaan, jos en sitten kuitenkaan ole tajunnut. Ei voi esittää ymmärtävänsä, siitä jää aina kiinni :D Ihan täydellistä.
Syksystä asti ollaan treenattu PAWSin hallilla Maalahdessa. Aivan tosi hieno paikka, joten treeniolosuhteita ei ainakaan voi moittia. Oma motivaatiokin on ollut hyvä koko vuoden - välillä pientä turhaumaa, joka on aina käännetty itsepäisesti voitoksi.
Kisat
Startteja Loffon kanssa tuli tehtyä 35.
Tuloskimara:
Tehdään siis hylly tai 0/5.
Kun aloitettiin kisaaminen niin musta tuntui, että Loffo on semmoinen koira, jota ei saa väärälle esteelle sitten millään. Tämä on onneksi muuttunut vuoden aikana, niin että Loffosta on tullut itsenäisempi ja "väärät" esteet kutsuvat. Mun mielestä tuo, että virheitä itse esteillä tulee suht vähän puhuu sen puolesta, että perusasiat on kunnossa. Suht estetaitava koira; nekin rimat mitkä tulee tulee ohjaajasta. Hyllythän johtuvat aina ohjaajasta. Eli tuloskimaramme kertoo ohjaajan kehittymistarpeesta ja koiran hyvyydestä :)
Asenne
Asenne alkaa olemaan kohdillaan. Ei varmaan koskaan ole ollut näin hyvä asenne. Olen alkanut ymmärtämään paljon agilitysta ja siitä mitä se parhaimmillaan voi olla. Tämänkin takana on Jenni, joka on pistänyt mut ajattelemaan monia juttuja eri tavalla. Nykyään nautin kilpailemisesta ja olen ymmärtänyt, että se on yksi minun vahvuuksiani. Olen hyvä kilpailija. Silloin pystyn haastamaan itseni ja saamaan itsestäni irti enemmän kuin monessa muussa tilanteessa. Muu ei minulle kelpaakaan.
Omasta mielestäni on tervettä myöntää itsellensä olevansa hyvä joissain asioissa, mutta pitää tietenkin nähdä myös kehityskohteet. Mutta ei niissä saa jäädä rypemään - eihän sitä koskaan kehity, jos vain hokee itsellensä kaikkia juttuja mitä ei osaa. Ne sitten opetellaan. Haetaan apuja ja opetellaan, jos kerran pitää niitä asioita tärkeänä. Tämän olen myös tajunnut vuoden aikana olevan yksi vahvuuksistani; jos jotain päätän, yleensä sen opin ennemmin tai myöhemmin.
Ei myöskään voi jäädä leijailemaan pilviin, jos jossain on hyvä. Saa ja pitää leijailla vähän aikaa, mutta sieltä kyllä putoaa rymisten alas, jos liian kauan ihastelee itseään. Agility on niin herkkä laji, että se näyttäytyy jokaisessa kisatilanteessa erilaisena. Voit yrittää luoda olosuhteita samanlaisiksi kuin joskus aikaisemmin, mutta aina tarvitaan se oma tahto sinne pohjalle. Oma tahto ja taito, joilla sitten niitä tuloksia tehdään.
2012
Nyt aloitellaan kisauraa kolmosissa Loffon kanssa ja kirjoitan tulevista tavoitteista myöhemmin. En ole vielä ihan varma minkälaisia tavoitteita haluan asettaa tulevalle vuodelle.
2011
Treenit
Treenattu ollaan vaihtelevasti. Välillä on ollut suunnitelmia ja niitä noudattamalla olen saanut hyvääkin tulosta aikaiseksi. Välillä on treenattu suunnittelemattomasti ja se ei aina ole oikein fiksua.
Kevään ja kesän olin Vaasan Agilityseuran valmennusryhmässä, joka valitettavasti oli pettymys. En saanut siitä irti oikeastaan mitään.
Onnekseni olen saanut Jennin oppeja pitkin vuotta ja syksystä alkaen säännöllisesti. Nämä treenit ovat kehittäneet minua eniten. Jenni jaksaa vääntää ja kääntää rautalankaa ja itsepäisesti vielä palaa asiaan, jos en sitten kuitenkaan ole tajunnut. Ei voi esittää ymmärtävänsä, siitä jää aina kiinni :D Ihan täydellistä.
Syksystä asti ollaan treenattu PAWSin hallilla Maalahdessa. Aivan tosi hieno paikka, joten treeniolosuhteita ei ainakaan voi moittia. Oma motivaatiokin on ollut hyvä koko vuoden - välillä pientä turhaumaa, joka on aina käännetty itsepäisesti voitoksi.
Kisat
Startteja Loffon kanssa tuli tehtyä 35.
Tuloskimara:
Tehdään siis hylly tai 0/5.
Kun aloitettiin kisaaminen niin musta tuntui, että Loffo on semmoinen koira, jota ei saa väärälle esteelle sitten millään. Tämä on onneksi muuttunut vuoden aikana, niin että Loffosta on tullut itsenäisempi ja "väärät" esteet kutsuvat. Mun mielestä tuo, että virheitä itse esteillä tulee suht vähän puhuu sen puolesta, että perusasiat on kunnossa. Suht estetaitava koira; nekin rimat mitkä tulee tulee ohjaajasta. Hyllythän johtuvat aina ohjaajasta. Eli tuloskimaramme kertoo ohjaajan kehittymistarpeesta ja koiran hyvyydestä :)
Asenne
Asenne alkaa olemaan kohdillaan. Ei varmaan koskaan ole ollut näin hyvä asenne. Olen alkanut ymmärtämään paljon agilitysta ja siitä mitä se parhaimmillaan voi olla. Tämänkin takana on Jenni, joka on pistänyt mut ajattelemaan monia juttuja eri tavalla. Nykyään nautin kilpailemisesta ja olen ymmärtänyt, että se on yksi minun vahvuuksiani. Olen hyvä kilpailija. Silloin pystyn haastamaan itseni ja saamaan itsestäni irti enemmän kuin monessa muussa tilanteessa. Muu ei minulle kelpaakaan.
Omasta mielestäni on tervettä myöntää itsellensä olevansa hyvä joissain asioissa, mutta pitää tietenkin nähdä myös kehityskohteet. Mutta ei niissä saa jäädä rypemään - eihän sitä koskaan kehity, jos vain hokee itsellensä kaikkia juttuja mitä ei osaa. Ne sitten opetellaan. Haetaan apuja ja opetellaan, jos kerran pitää niitä asioita tärkeänä. Tämän olen myös tajunnut vuoden aikana olevan yksi vahvuuksistani; jos jotain päätän, yleensä sen opin ennemmin tai myöhemmin.
Ei myöskään voi jäädä leijailemaan pilviin, jos jossain on hyvä. Saa ja pitää leijailla vähän aikaa, mutta sieltä kyllä putoaa rymisten alas, jos liian kauan ihastelee itseään. Agility on niin herkkä laji, että se näyttäytyy jokaisessa kisatilanteessa erilaisena. Voit yrittää luoda olosuhteita samanlaisiksi kuin joskus aikaisemmin, mutta aina tarvitaan se oma tahto sinne pohjalle. Oma tahto ja taito, joilla sitten niitä tuloksia tehdään.
2012
Nyt aloitellaan kisauraa kolmosissa Loffon kanssa ja kirjoitan tulevista tavoitteista myöhemmin. En ole vielä ihan varma minkälaisia tavoitteita haluan asettaa tulevalle vuodelle.
sunnuntai 11. joulukuuta 2011
Itsensä ylittämistä Seinäjoella
Mulle taitaa parasta kilpailemisessa ja yleensäkin agilityssa ja ehkä kaikessa muussakin olla se, että voin tehdä juttuja paremmin kuin koskaan ennen. Ylittää itseni. Aina pitää olla vähän isommat saappaat kuin jalka. Ja nehän täytetään. Ainakin omilla kriteereillä ja ne onkin ne tärkeimmät kriteerit mulle. Monesti jo kliseenä kuultu urheilijakommentti: teen parhaani ja katson mihin se riittää - on minulle totisinta totta. Muiden suorituksiin en voi vaikuttaa, ja parhaat kiksit saan kuitenkin omasta onnistumisestani; en muiden epäonnistumisista. Mitäs ne minulle kuuluu.
Seinäjoella kisasin Loffon ja Konnan kanssa. Nämä taisivat olla Konnan viimeiset kisat, mutta olen todella kiitollinen, että olen saanut testata huippukoiran kartturointia.
Agilitysta on aika ärsyttävää puhua ihmisten kanssa, jotka eivät siitä mitään tiedä. "Miten meni?" -kysymykseen on hankala vastata ilman tuloksista puhumista. En tällä hetkellä Loffon kanssa ajattele tuloksia juurikaan. Nytkin Seinäjoen kisoista näen meidän radoissa potentiaalia ja paljon tehtyä työtä. Näen minussa ohjaajana kehittymistä ja myös kilpailijana ihanaa hermojen hallintaa. Näen muutamia hienoja, onnistuneita valsseja. Näen Loffon istumassa lähdössä kuin tatti. Näen hienot kontaktit. Näen meidät. Toki näen meidän rimojen pudotukset, väärät radat, mutta ne ei ihan aidosti haittaa eikä harmita. Olen kulkenut pitkän tien tässäkin asiassa ja edennyt siihen pisteeseen, jossa mielestäni pystyn realisesti katsomaan missä me nyt olemme ja mitä meillä on toivottavasti edessä.
Mulla on kunnia saada treenata niin hyvässä seurassa, että mä tiedän saavani meidän virheet hallintaan. Jokaiseen virheeseen oli selitys. Minussa. Minä onneksi pystyn muuttumaan ja oppimaan, vaikka joskus joudutaankin käyttämään rautalankaa. Kuulostaa ehkä hieman itseriittoiselta, mutta ei se sitä ole. Se on ehkä nöyryyttä sitä asiaa kohtaan, että en ole valmis ohjaajana enkä koiran kouluttajana. Kukapa olisi. Olen niin iloinen tästä tiestä mitä saan taivaltaa lahjakkaiden ja motivoituneiden ystävien kanssa, jotka pyyteettömästi auttavat joka asiassa. Miten voisinkaan epäillä, että en kehittyisi.
Konnan ja Loffon radat http://www.youtube.com/watch?v=AUMvZOAlWtw&feature=youtu.be
Seinäjoella kisasin Loffon ja Konnan kanssa. Nämä taisivat olla Konnan viimeiset kisat, mutta olen todella kiitollinen, että olen saanut testata huippukoiran kartturointia.
Agilitysta on aika ärsyttävää puhua ihmisten kanssa, jotka eivät siitä mitään tiedä. "Miten meni?" -kysymykseen on hankala vastata ilman tuloksista puhumista. En tällä hetkellä Loffon kanssa ajattele tuloksia juurikaan. Nytkin Seinäjoen kisoista näen meidän radoissa potentiaalia ja paljon tehtyä työtä. Näen minussa ohjaajana kehittymistä ja myös kilpailijana ihanaa hermojen hallintaa. Näen muutamia hienoja, onnistuneita valsseja. Näen Loffon istumassa lähdössä kuin tatti. Näen hienot kontaktit. Näen meidät. Toki näen meidän rimojen pudotukset, väärät radat, mutta ne ei ihan aidosti haittaa eikä harmita. Olen kulkenut pitkän tien tässäkin asiassa ja edennyt siihen pisteeseen, jossa mielestäni pystyn realisesti katsomaan missä me nyt olemme ja mitä meillä on toivottavasti edessä.
Mulla on kunnia saada treenata niin hyvässä seurassa, että mä tiedän saavani meidän virheet hallintaan. Jokaiseen virheeseen oli selitys. Minussa. Minä onneksi pystyn muuttumaan ja oppimaan, vaikka joskus joudutaankin käyttämään rautalankaa. Kuulostaa ehkä hieman itseriittoiselta, mutta ei se sitä ole. Se on ehkä nöyryyttä sitä asiaa kohtaan, että en ole valmis ohjaajana enkä koiran kouluttajana. Kukapa olisi. Olen niin iloinen tästä tiestä mitä saan taivaltaa lahjakkaiden ja motivoituneiden ystävien kanssa, jotka pyyteettömästi auttavat joka asiassa. Miten voisinkaan epäillä, että en kehittyisi.
Konnan ja Loffon radat http://www.youtube.com/watch?v=AUMvZOAlWtw&feature=youtu.be
maanantai 28. marraskuuta 2011
Punapään kanssa pääsee taivaaseen
Väite, että punapäät ei pääsis taivaaseen on ihan puppua. Ainakin sen KANSSA pääsee, niin miksei myös se iteki pääsis. Agilitytaivas oli eilen Pietarsaaressa.
Nyt tiedän miltä tuntuu ohjata koiraa, joka kulkee taivaallisesti. Etenee kuin juna. Olipa hienoa ja olen niin ylpeä, kun sain tämän kokea.
Kirjoitin Tanjalle viestiä kisojen jälkeen, että kolmaskin rata meni hyMYKSI. Ensiksi siis vahingossa, mutta tarkemmin ajateltuna niinhän se meni! Hymyksi. Ei Hylyksi.
Ensimmäinen rata oli aika hakemista, valssit eivät löytäneet kohdettaan. Toinen oli jo tosi kiva, tokavimpalle nollana. Kolmannellakin paljon hienoja kohtia ja hyviä fiiliksiä. Aivan mahtavaa.
Tätä mä haluan Loffonkin kanssa. Nyt Loffolla vähän maha sekaisin, toivotaan, että saadaan poika kuntoon Seinäjoelle. Oli sitä kuitenkin jo ikävä Pietarsaaressa, vaikka mukana olikin.
Laitan radat julkaisuun, kun saan ne Jenniltä. Kiitos vielä luottamuksesta :)
Nyt tiedän miltä tuntuu ohjata koiraa, joka kulkee taivaallisesti. Etenee kuin juna. Olipa hienoa ja olen niin ylpeä, kun sain tämän kokea.
Kirjoitin Tanjalle viestiä kisojen jälkeen, että kolmaskin rata meni hyMYKSI. Ensiksi siis vahingossa, mutta tarkemmin ajateltuna niinhän se meni! Hymyksi. Ei Hylyksi.
Ensimmäinen rata oli aika hakemista, valssit eivät löytäneet kohdettaan. Toinen oli jo tosi kiva, tokavimpalle nollana. Kolmannellakin paljon hienoja kohtia ja hyviä fiiliksiä. Aivan mahtavaa.
Tätä mä haluan Loffonkin kanssa. Nyt Loffolla vähän maha sekaisin, toivotaan, että saadaan poika kuntoon Seinäjoelle. Oli sitä kuitenkin jo ikävä Pietarsaaressa, vaikka mukana olikin.
Laitan radat julkaisuun, kun saan ne Jenniltä. Kiitos vielä luottamuksesta :)
keskiviikko 16. marraskuuta 2011
Arvostakaa koirianne
Ei ole itsestäänselvyys, että on terve koira treenikaverina. Aika ajoin näkee näitä tapauksia jolloin pidetään koiraa välineenä; oman egon pönkittäjänä. Tämä oksettaa.
Agilityn pitäisi olla ihmisen ja koiran yhteistyötä - ei ihmisen pätemisen tarvetta. Eläin on elävä olento, jota tulee arvostaa ja kohdella niin kuin elävää olentoa pitää. Sillä on tunteet, se antaa kaikkensa, se on aito ja rehellinen. Näin meidänkin pitäisi olla. Koiran pitäisi olla meille esikuva siitä kuinka meidänkin pitäisi kohdella ystäväämme.
Luin agilitypalstalta kirjoituksia kuinka esim. hevospuolella etsitään sopivaa ratsua sopivalle ohjaajalle. Ajatuksia oli heitetty, että voisiko näin olla joskus agilityssakin. Huippu-urheilija huippureaktionopeuksilla ja taidoilla saisi parikseen valmiiksi koulutetun huippukoiran. Mitä sitten, kun koirasta ei enää olisi huipulle? Kävisikö niin kuin esim greyhoundeille Englannissa? Siellä on rescue -koiria pilvin pimein odottamassa uusia eläkekoteja ja pahimmassa tapauksessa näitä ei löydy. Onko se oikea loppu eläimelle, joka kuitenkin on antanut joka hetki kaikkensa ihmiselle?
Itse olen viime aikoina tullut siihen tulokseen, että agility on mulle nimenomaan sitä, että saan sen oman koirani kanssa treenata. Juuri sen kanssa, jota minä rakastan ja joka mulle on tärkein. Olen kisannut lainakoirillakin ja ikinä niiden kanssa menestyminen ei ole tuottanut minulle tämmöistä tyydytystä kuin nyt Loffon kanssa saavuttamani tavoitteet. Jos tulisi tilanne, että en Loffon kanssa pystyisi treenaamaan, en usko, että jatkaisin agilitya jonkun muun kanssa. Loffo on minulle tärkeämpi kuin agility.
Tämän haluan pitää mielessä. Meillä kaikilla ei ole etuoikeutta, että saadaan harrastaa sen oman rakkaan koiran kanssa. Nauttikaa jokaisesta treenihetkestä.
Nämä ajatukset kumpusivat siitä, kun viime viikolla Loffolla todettiin virtsatientulehdus ja tyyppi sai antibiootit. Eivät ajatukset oikeastaan tästä tulehduksesta tulleet vaan siitä, että hetken pelkäsin kyseessä olevan jotain vakavampaa. Kävin läpi monet tunteet muutaman tunnin aikana, ja olin todella helpottunut, kun selvisi, että kyseessä ei ole vakavampi asia. Minun ehkä pitikin pysähtyä tämän asian äärelle, jotta osaan arvostaa mitä minulla on. Se on jännä, kun usein ihmisen pitää ensiksi menettää jotain ennen kuin hän osaa sitä arvostaa. Oikeastaan todella typerää, että näin on.
Loffo on nyt kisatauolla ainakin Pietarsaaren kisojen yli. Itse pääsen siellä korkkaamaan kolmoset mun koiravalmentajan Konnan kanssa. Iso kiitos ystävälleni Jennille tästä mahdollisuudesta ja luottamuksesta. Tämä on mulle erittäin tärkeä henkinen päänavaus ja Konnaan on muodostunut tunneside, joka tekee ratojen suorittamisesta sen kanssa mielekkään. Konna on ihana, kokenut koira ja opettaa mulle varmasti arvokkaita asioita ohjaamisesta. Pääasiana tässäkin on se, että Konna nauttii agilitysta edelleen täysin siemauksin ja on fyysisesti todella hyvässä kunnossa. Me mennään nauramaan radalle, mutta toivottavasti meille ei ihan hirveästi naureta :) Vaikka ei sekään niin vaarallista ole. Seinäjoella sitten Loffon kanssa, toivottavasti.
Agilityn pitäisi olla ihmisen ja koiran yhteistyötä - ei ihmisen pätemisen tarvetta. Eläin on elävä olento, jota tulee arvostaa ja kohdella niin kuin elävää olentoa pitää. Sillä on tunteet, se antaa kaikkensa, se on aito ja rehellinen. Näin meidänkin pitäisi olla. Koiran pitäisi olla meille esikuva siitä kuinka meidänkin pitäisi kohdella ystäväämme.
Luin agilitypalstalta kirjoituksia kuinka esim. hevospuolella etsitään sopivaa ratsua sopivalle ohjaajalle. Ajatuksia oli heitetty, että voisiko näin olla joskus agilityssakin. Huippu-urheilija huippureaktionopeuksilla ja taidoilla saisi parikseen valmiiksi koulutetun huippukoiran. Mitä sitten, kun koirasta ei enää olisi huipulle? Kävisikö niin kuin esim greyhoundeille Englannissa? Siellä on rescue -koiria pilvin pimein odottamassa uusia eläkekoteja ja pahimmassa tapauksessa näitä ei löydy. Onko se oikea loppu eläimelle, joka kuitenkin on antanut joka hetki kaikkensa ihmiselle?
Itse olen viime aikoina tullut siihen tulokseen, että agility on mulle nimenomaan sitä, että saan sen oman koirani kanssa treenata. Juuri sen kanssa, jota minä rakastan ja joka mulle on tärkein. Olen kisannut lainakoirillakin ja ikinä niiden kanssa menestyminen ei ole tuottanut minulle tämmöistä tyydytystä kuin nyt Loffon kanssa saavuttamani tavoitteet. Jos tulisi tilanne, että en Loffon kanssa pystyisi treenaamaan, en usko, että jatkaisin agilitya jonkun muun kanssa. Loffo on minulle tärkeämpi kuin agility.
Tämän haluan pitää mielessä. Meillä kaikilla ei ole etuoikeutta, että saadaan harrastaa sen oman rakkaan koiran kanssa. Nauttikaa jokaisesta treenihetkestä.
Nämä ajatukset kumpusivat siitä, kun viime viikolla Loffolla todettiin virtsatientulehdus ja tyyppi sai antibiootit. Eivät ajatukset oikeastaan tästä tulehduksesta tulleet vaan siitä, että hetken pelkäsin kyseessä olevan jotain vakavampaa. Kävin läpi monet tunteet muutaman tunnin aikana, ja olin todella helpottunut, kun selvisi, että kyseessä ei ole vakavampi asia. Minun ehkä pitikin pysähtyä tämän asian äärelle, jotta osaan arvostaa mitä minulla on. Se on jännä, kun usein ihmisen pitää ensiksi menettää jotain ennen kuin hän osaa sitä arvostaa. Oikeastaan todella typerää, että näin on.
Loffo on nyt kisatauolla ainakin Pietarsaaren kisojen yli. Itse pääsen siellä korkkaamaan kolmoset mun koiravalmentajan Konnan kanssa. Iso kiitos ystävälleni Jennille tästä mahdollisuudesta ja luottamuksesta. Tämä on mulle erittäin tärkeä henkinen päänavaus ja Konnaan on muodostunut tunneside, joka tekee ratojen suorittamisesta sen kanssa mielekkään. Konna on ihana, kokenut koira ja opettaa mulle varmasti arvokkaita asioita ohjaamisesta. Pääasiana tässäkin on se, että Konna nauttii agilitysta edelleen täysin siemauksin ja on fyysisesti todella hyvässä kunnossa. Me mennään nauramaan radalle, mutta toivottavasti meille ei ihan hirveästi naureta :) Vaikka ei sekään niin vaarallista ole. Seinäjoella sitten Loffon kanssa, toivottavasti.
maanantai 7. marraskuuta 2011
Loffo kolmosiin!
Me vähän repästiin viikonloppuna Vöyrillä. Tuomarin avustuksella, mutta ei kait siinä mitään. Semmosta agility välillä on ja oltaishan me sinne kolmoseen noustu kuiteski aika pian ;)
Lähdin kisoihin aika ristiriitaisin miettein; kotona kaikenlaista härdelliä. Toisaalta olin tosi iloinen, että pääsen kisaamaan "pitkästä" aikaa. Sain jonkinnäköisen ahaa -elämyksen yhtenä iltana mitä kisaaminen mun mielestä on. Minä en lähde kisaamaan voitosta, vaikka myönnettäköön, että tykkään voittaa. Lähden kisoihin testaamaan meidän sen hetkisen osaamistason; juuri sinä päivänä, juuri niillä fiiliksillä mitä kyseisenä päivänä meillä on. Agilityssa kyse on kuitenkin niin lyhyen ajan suorituksesta, joten hirveesti stressiä siitä onnistumisesta ei kannata ottaa, ja parina vielä eläin, jolla silläkin on omat tunteensa ja motiivinsa.
Edellisenä päivänä oli vähän perhosia vatsassa, mutta lauantaina ei oikeastaan yhtään. Rataprofiili ei aiheuttanut mitään erityisiä tuntemuksia. Se oli siinä se rata ja se mentäisiin. Tosi jännä tunne itse asiassa, kun en jännittänyt mitään kohtaa erityisesti. Aika ällöttävän itsevarma :D Jenni auttoi mua suunnittelemaan ohjauslinjat, jotain tosin tajusin jo itsekin. Sekin lisäsi kivasti itsevarmuutta. Viimeinen nolla -ajatukset sain lykättyä takaraivoon, ne ei häirinnyt mua yhtään. Rata meni juuri niin kuin olin ajatellutkin. Rima, joka putosi oli juuri samanlainen kuin keskiviikon treeneissä, jossa en saanut sitä myöskään pysymään. Liian terävät käsien vaihdot taitaa olla syynä näihin käännöspudotuksiin.
Aan kontakti luisui ja meinasin jo palauttaa, mutta kyllä sitä ehtii pääkopassa monenmoista asiaa pyörittää sekunnin aikana, jonka siinä seisoskelin. Päätin sitten kuitenkin jatkaa. Rata siis femmalla läpi, ja tällä irtosi luokkavoitto. Oikein tyytyväinen - nyt ohjasin koiraa, enkä hosunut. Näin jälkeenpäin ajateltuna mulla oli aika rauhallinen olo koko ajan. Hienoa.
B -kisassa vaihtui tuomari ja Rauno Virta oli laittanut aikamoisen juoksusuoran. Tämäkään rata ei hetkauttanut mua oikeastaan mitenkään. Ehkä alku oli hieman vaikeampi hahmottaa kuinka vien, mutta sain sen säkällä onnistumaan. Käännöksestä tuli vähän liian terävä Loffolle, mutta hienostihan tuo penninpäälläkääntyjä sen hoiti.
A kusi taas, sen jälkeen muutama piruetti ja "lentokeinu", joka peruttiin. Mulle ei oo ikinä ennen käynyt noin! Aika koomista. Loppuradan sain vietyä herne nenässä maaliin ihan mallikkaasti. Maaliin tullessa en ollut varma mitä meille tuli; mietin remmiä laittaessani, että olikohan se nolla. Oli niin sekava rata, että en oikein tiennyt. Sitten minulle kerrottiin, että lentokeinu tuli. Höh. Vähän petyin ja mielessä kävi, että no me tahkotaan varmaan femmoja kakkosessa vaikka kuinka kauan. Pidin sitäkin kuitenkin hyvänä saavutuksena. Faktahan on se, että meidän vauhti ei riitä vielä kolmosten kärkeä kolkuttelemaan. Loffo on vielä liian paljon mussa kiinni ja suorallakin nähtiin kuinka se kyseli kovasti. Ohjauksissakin on vielä paljon, paljon tekemistä. Olin sitten kuitenkin tyytyväinen, että sain kaksi aika ehjää suoritusta samana päivänä.
Menin lenkille ja lenkiltä tultuani mulle tultiin sanomaan: lentokeinu peruttiin. Wooood? En kylläkään uskonut, vaan piti mennä tulostaululle katsomaan ja juuuu-u, siellähän me komeiltiin ykkösenä ja SERT vielä luki meidän nimien perässä. Hihhih. Menin ehkä vähän sekaisin :) Ja vieläkin leijailen. Niin makeeta sitten kuitenkin, vaikka kakkosissakin olisimme vielä voineet olla.
Loffo on mun ensimmäinen oma koira, jonka olen saanut kolmosiin. Täplän ja Donon kanssa kisattiin jonkun aikaa, mutta nyt mulla on mulle niin tärkeä, maailman napa, siellä kisakaverina. Ei paljon parempaa voi olla. Mä vaan kotona katson sitä eläintä ja mietin kuinka paljon se on mulle jo antanut kahden elinvuotensa aikana. Se on mun henkireikä ja terapeutti ja personal trainer. Nyt mua alkaa itkettämään, joten lopetan tämän lässytyksen tähän :)
Lähdin kisoihin aika ristiriitaisin miettein; kotona kaikenlaista härdelliä. Toisaalta olin tosi iloinen, että pääsen kisaamaan "pitkästä" aikaa. Sain jonkinnäköisen ahaa -elämyksen yhtenä iltana mitä kisaaminen mun mielestä on. Minä en lähde kisaamaan voitosta, vaikka myönnettäköön, että tykkään voittaa. Lähden kisoihin testaamaan meidän sen hetkisen osaamistason; juuri sinä päivänä, juuri niillä fiiliksillä mitä kyseisenä päivänä meillä on. Agilityssa kyse on kuitenkin niin lyhyen ajan suorituksesta, joten hirveesti stressiä siitä onnistumisesta ei kannata ottaa, ja parina vielä eläin, jolla silläkin on omat tunteensa ja motiivinsa.
Edellisenä päivänä oli vähän perhosia vatsassa, mutta lauantaina ei oikeastaan yhtään. Rataprofiili ei aiheuttanut mitään erityisiä tuntemuksia. Se oli siinä se rata ja se mentäisiin. Tosi jännä tunne itse asiassa, kun en jännittänyt mitään kohtaa erityisesti. Aika ällöttävän itsevarma :D Jenni auttoi mua suunnittelemaan ohjauslinjat, jotain tosin tajusin jo itsekin. Sekin lisäsi kivasti itsevarmuutta. Viimeinen nolla -ajatukset sain lykättyä takaraivoon, ne ei häirinnyt mua yhtään. Rata meni juuri niin kuin olin ajatellutkin. Rima, joka putosi oli juuri samanlainen kuin keskiviikon treeneissä, jossa en saanut sitä myöskään pysymään. Liian terävät käsien vaihdot taitaa olla syynä näihin käännöspudotuksiin.
Aan kontakti luisui ja meinasin jo palauttaa, mutta kyllä sitä ehtii pääkopassa monenmoista asiaa pyörittää sekunnin aikana, jonka siinä seisoskelin. Päätin sitten kuitenkin jatkaa. Rata siis femmalla läpi, ja tällä irtosi luokkavoitto. Oikein tyytyväinen - nyt ohjasin koiraa, enkä hosunut. Näin jälkeenpäin ajateltuna mulla oli aika rauhallinen olo koko ajan. Hienoa.
B -kisassa vaihtui tuomari ja Rauno Virta oli laittanut aikamoisen juoksusuoran. Tämäkään rata ei hetkauttanut mua oikeastaan mitenkään. Ehkä alku oli hieman vaikeampi hahmottaa kuinka vien, mutta sain sen säkällä onnistumaan. Käännöksestä tuli vähän liian terävä Loffolle, mutta hienostihan tuo penninpäälläkääntyjä sen hoiti.
A kusi taas, sen jälkeen muutama piruetti ja "lentokeinu", joka peruttiin. Mulle ei oo ikinä ennen käynyt noin! Aika koomista. Loppuradan sain vietyä herne nenässä maaliin ihan mallikkaasti. Maaliin tullessa en ollut varma mitä meille tuli; mietin remmiä laittaessani, että olikohan se nolla. Oli niin sekava rata, että en oikein tiennyt. Sitten minulle kerrottiin, että lentokeinu tuli. Höh. Vähän petyin ja mielessä kävi, että no me tahkotaan varmaan femmoja kakkosessa vaikka kuinka kauan. Pidin sitäkin kuitenkin hyvänä saavutuksena. Faktahan on se, että meidän vauhti ei riitä vielä kolmosten kärkeä kolkuttelemaan. Loffo on vielä liian paljon mussa kiinni ja suorallakin nähtiin kuinka se kyseli kovasti. Ohjauksissakin on vielä paljon, paljon tekemistä. Olin sitten kuitenkin tyytyväinen, että sain kaksi aika ehjää suoritusta samana päivänä.
Menin lenkille ja lenkiltä tultuani mulle tultiin sanomaan: lentokeinu peruttiin. Wooood? En kylläkään uskonut, vaan piti mennä tulostaululle katsomaan ja juuuu-u, siellähän me komeiltiin ykkösenä ja SERT vielä luki meidän nimien perässä. Hihhih. Menin ehkä vähän sekaisin :) Ja vieläkin leijailen. Niin makeeta sitten kuitenkin, vaikka kakkosissakin olisimme vielä voineet olla.
Loffo on mun ensimmäinen oma koira, jonka olen saanut kolmosiin. Täplän ja Donon kanssa kisattiin jonkun aikaa, mutta nyt mulla on mulle niin tärkeä, maailman napa, siellä kisakaverina. Ei paljon parempaa voi olla. Mä vaan kotona katson sitä eläintä ja mietin kuinka paljon se on mulle jo antanut kahden elinvuotensa aikana. Se on mun henkireikä ja terapeutti ja personal trainer. Nyt mua alkaa itkettämään, joten lopetan tämän lässytyksen tähän :)
keskiviikko 2. marraskuuta 2011
Haukkuva noutaja
Olen sitten onnistunut saamaan Loffon haukkumaan noutokapulaa noutaessa. Nice. Nyt en tiedä miten tästä eteenpäin...vinkkejä? Ehkä mun pitää sitten takaperin ketjuttaa tuo nouto ennemmin kuin yrittää opettaa sitä tolleen vauhtinoutona. En vaan osaa. Tokossa ollaan jonkin verran treenattu nyt jääviä; olen vaihtanut seisomisen maahanmenoksi. Palkka on eri kuin seiso -liikeessä ja yritän tälläkin tehdä sille eroa, että kyseessä on eri liike. Seiso -liike toimii oikein hyvin nännikumi -palkalla ja vihjeenä "otetaanko patukkaa" :D Maahan -jäävässä vihjeenä "otetaanko vinkua" ja palkkana lemppari vinkukarvalelu. Sama, jolla olen saanut sen huutamaan kapula suussa.
Agilityrintamalla kisatauko päättyy ensi lauantaina. En tiedä ollaanko nyt sittenkään sen kehittyneempiä kuin tauolle jäädessä, mutta käydään nyt testaamassa. Ainakin ollaan saatu laadukkaita treenejä joka viikko ja joskus jopa vähän onnistuttukin. Palkan sijainti on meillä se tärkein ja oleellisin juttu tällä hetkellä. Katsetta pitää edelleenkin saada suunnattua eteenpäin eikä muhun. Kiinnitän tähän huomiota ihan kaikessa mitä touhuan Loffon kanssa. Lenkillä lelua ei tule, jos sitä yritetään saada mua tuijottamalla; kivikontakteilta ei vapauteta mua tuijottamalla jne. Kyllä varmasti jossain vaiheessa alkaa kaikki tämä tuottamaan hedelmää. Kiva kuitenkin touhuta monenmoista tuon ihanan eläimen kanssa.
Mun piti mennä katsomaan Loffon pentuja parin viikon päästä, mutta koulutus peruuntui. Olin siis työmatkan yhteydessä menossa Karkkilaan. Harmittaa kyllä hieman, mutta toisaalta arki on aika hektistä muutenkin, joten perheen kannalta hyvä juttu. Ehtiihän niitä pentuja seurata sitten myöhemminkin. Lapsilla harrastuksia aika riittämiin ja omista agilitytreeneistäni en tingi, joten miehen ja isovanhempien joustoa tarvitaan ajoittain hieman yli äyräiden. Kait tämä joskus rauhoittuu - tai sitten ei. Täytyy vain pystyä elämään tätä omaa elämää ja nauttia siitä.
Agilityrintamalla kisatauko päättyy ensi lauantaina. En tiedä ollaanko nyt sittenkään sen kehittyneempiä kuin tauolle jäädessä, mutta käydään nyt testaamassa. Ainakin ollaan saatu laadukkaita treenejä joka viikko ja joskus jopa vähän onnistuttukin. Palkan sijainti on meillä se tärkein ja oleellisin juttu tällä hetkellä. Katsetta pitää edelleenkin saada suunnattua eteenpäin eikä muhun. Kiinnitän tähän huomiota ihan kaikessa mitä touhuan Loffon kanssa. Lenkillä lelua ei tule, jos sitä yritetään saada mua tuijottamalla; kivikontakteilta ei vapauteta mua tuijottamalla jne. Kyllä varmasti jossain vaiheessa alkaa kaikki tämä tuottamaan hedelmää. Kiva kuitenkin touhuta monenmoista tuon ihanan eläimen kanssa.
Mun piti mennä katsomaan Loffon pentuja parin viikon päästä, mutta koulutus peruuntui. Olin siis työmatkan yhteydessä menossa Karkkilaan. Harmittaa kyllä hieman, mutta toisaalta arki on aika hektistä muutenkin, joten perheen kannalta hyvä juttu. Ehtiihän niitä pentuja seurata sitten myöhemminkin. Lapsilla harrastuksia aika riittämiin ja omista agilitytreeneistäni en tingi, joten miehen ja isovanhempien joustoa tarvitaan ajoittain hieman yli äyräiden. Kait tämä joskus rauhoittuu - tai sitten ei. Täytyy vain pystyä elämään tätä omaa elämää ja nauttia siitä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)