BACin kisat - kuka pelkää tuomaria?!

Tiedätte varmaan sen lasten leikin? Kuka pelkää mustaa miestä? Enää ei varmaan saa edes sanoa mustaa miestä, mutta mä voisin leikkiä sitä, että "kuka pelkää tuomaria?!". MINÄ!

Mutta käydään nyt ekana läpi A -kisa. Tuomarina Eija Berglund. Rata mun mielestä vähän kökkö - vähän tekemällä tehty - ja Loffon kanssa monen monta hankalaa kohtaa, joita vähän hitaamman kanssa ei varmaan huomaisikaan. Ihanainen Jenni jeesas mua koko ajan ja sain oikein hyvän suunnitelman kuinka rata viedään. Alussa heti 90 asteen käännös okserille, ne sain menemään ok, mutta kolmannella käänsin valssia liian aikaisin, ja kolmosrima alas. Siitä jatkettiin keinulle, josta täyspitkä, suora putki ja sen jälkeen tiukka kulma hypylle. Pitkältä putkelta piti saada jarrutettua täysillä, että ei mene hypyn ohi. Jarrutus onnistui jotenkin, mutta olin hurjan kaukana ja rima tippui. Lähetin sitten putkeen kaukaa. Loppurata oli aika nätti, "hieman" käytiin molemmat kierroksilla, mutta kontaktit pystyttiin kuitenkin ottamaan. Muita virheitä ei sitten tullutkaan, joten tulos 10 vp ja ihanneajan reilu alitus. Joka tosin ei ihan hirveästi lohduta :P

Tän radan jälkeen oli ihan hyvä olo, varsinkin kun Jenni ja Poudemoort vetäsivät voittonollan ja sertin. Ovat ehkä ihan pikkasen sen ansainneet.

B -radalle Jenni jäi vielä katsomaan, että saan kunnon suunnitelman ja sen sainkin. Teoriassa siis kaikki hyvin. Koira mukaan ja odottamaan omaa vuoroa kopin taakse. Edellinen vuorossa ja menen lähtölinjalle, Loffolla vielä valjaat päällä ja käy aikasta kovilla kierroksilla. Tuomari viheltää pilliin. Mun päässä alkaa pyörimään ajatus "apua, enää 15 sekkaa jäljellä ja tuomari on jo viheltänyt ja Loffolla valjaat" Astun jotenkin Loffon varpaiden päällekin tai jotain muuta sähelletään. Jätän istumaan, Loffo nostelee etujalkojaan. Silleen, ku se tapaa tehdä, kun meinaa alkaa hiippailemaan. Vaadin takaisin. Sitten ei enää hermo pidä, vaan annan luvan mennä. Ei ollut kunnolla siinä asennossa mihin jätin, vaan jossain omassa koomatilassaan. Pitkästä aikaa. Valitettavasti. Pelkäsin siis, että meidät hylätään jo lähtöön, kun alettiin räpeltämään.

Eka rima alas, kepeillä jättää yhden välistä, pyydän takaisin. Aloittaa väärin, hyppää pituuden ulos sivusta. Keinu sentään ok ja kolme hyppyä, mutta aan kontakti luisuu. Otan uudestaan ja poistutaan radalta. Olipa esitys! Voi hävetyksen hävetys.

Käyn vaan pikaseen jotain Jennille sanomassa ja sitten lähden kävelylle. Kyyneleet polttaa silmiä. En edes tiedä mitä varten. Tai tiedän. Mua harmittaa ihan sikana, että oon tämmönen typerys, joka ei opi mitään ja teen samoja virheitä päivästä toiseen. Kokoan itseni lenkillä ja sitten Loffo autoon ja takaisin kentälle onnittelemaan mun ihanaa coachia hänen menestyksestään.

Illalla vielä katson kotona radat ja ei ne nyt ihan niin kamalilta näytä, ku miltä tuntui. Tuntuivat ihan kammottavilta. Pää aivan sekaisin. Mun on pakko, ihan pakko, oikeesti saada jotain järkeä tähän pääkoppaan. Ostetaan keskittymiskykyä. Ei taida vaan rahalla saada.

Tänään jo parempi mieli. Nostin itseni masiskuopasta ylös juoksemalla 10 kilsaa tuntiin. Se auttaa aina. Yritän hokea itselleni, että pääasia, että Loffo nauttii. Sitähän se totta tosiaan tekee. Ja arvokkaana oppina näistä kisoista jäi se, että älä anna ulkoisten tekijöiden häiritä suoritustasi. Vaadi aina se mitä olet opettanut. Älä keskity mihinkään muuhun. Jos sut hylätään jo lähdössä, niin todnäk olisit epäonnistunut jo muuallakin. Näin se vaan menee. Tämä on räjähdysherkkää touhua tämä löfföaksa.