Case: Loffo

 Mistä kaikki alkoi?

Elettiin heinäkuuta 2009. Olin vihdoin saanut mieheltäni suostumuksen bordercollien hankintaan. Olin haaveillut siitä jo vuosia ja vihdoin mieheni tähän suostui. Olin ottanut yhteyttä Jenni Leinoon Anja Lehtiön suosituksesta vuonna 2008 ja siitä pikkuhiljaa tutustunut rotuun lisää. Jennin oli tarkoitus astuttaa Milli –narttu seuraavasta juoksusta ja siitä jäin sitten odottamaan pentua.

 Heinäkuussa puhelimeen pompahti tekstiviesti, kun olimme siskoni kanssa matkalla Britney Spearsin konserttiin. Jenni viestitteli, että hänelle oli tarjottu urosta Hollannista ja tämä olisi luovutusiässä hieman aikaisemmin todennäköisesti kuin Millin pentu. Sain mieheni suostumaan uroksen ottamiseen ja alkuperäinen narttupentutoive muuttui uroksen odottamiseksi. Ei se mitään! Halusin koiraa niin kovaa.

 

Hollannin emän Fujitan synnytys näkyi livenä netissä, tätä ihasteltiin ja vähän kauhisteltiinkin työkaverien kanssa. Sieltä syntyi kaksi urosta; toinen näistä olisi meidän! Minun kauan odotettu koira. Oma bordercollieni. Päivittäin seurasin pentuja webbikameran kautta ja arvuuttelin kumpiko meille tulee. Onko se se bluemerle, jota salaa toivoin vai trikki. Lopulta Danielle vahvisti, että toinen uroksista voi muuttaa Suomeen ja päädyttiin sitten kuitenkin trikkipoikaan. Tässä vaiheessa ei ollut värillä enää mitään väliä.

Loffo saapuu

Marraskuussa syntymäpäivänäni Jenni matkusti Hollantiin noutamaan tuota kauan odotettua pakkausta. Yöllä hain heidät lentokentältä ja sain ensimmäistä kertaa pikku-Loffon syliini. Se oli nyt siinä. Oma bortsuni. Se mihin olin kasannut kohtuuttoman paljon haaveita ja unelmia ja tavoitteita. Oma koirani.

 Pentuaika meni harjoitellessa. Olin odotusaikana tutustunut Tuire Kaimion koulutuskirjoihin, tiesin naksuttimet ja muut positiviiset vahvistamiset. Pentu oli vilkas; sille joutui jopa sanomaan ”ei”. Tämähän oli hieman outoa, koska olin ajatellut, että bortsulle ei tarvitse semmoista sanaa käyttää. Riittää, kun vähän hörähtää niin johan tuo lakoaa. Olinpa väärässä. Meillä oli sumutinpulloa, kattilan kantta ym. kovaäänistä rekvisiittaa, kun Loffo-pentunen hyppi pöydälle. Naapureille tuli tutuksi koiramme nimi, kun sitä ”ystävällisesti” kutsuin pitkin Sepänkylää. Olin melko ymmälläni, mutta pikku hiljaa tajuntaani alkoi iskeä, että bordercollie on ehkä sittenkin KOIRA.

Haasteita riittää

Jenni oli apunani koko ajan. Ei meillä mitään isoja kriisejä ollut, olin koko ajan erittäin onnellinen pennusta ja innolla seurasin sen kehitystä. Opetin uusia juttuja ja agilityakin aloiteltiin heti toisena kotipäivänä. Olin ylpeä – koira oppi kaiken nopeasti ja oli todella innokas. Ehkä vähän liiankin, mutta en minä sitä nähnyt. Olin innoissani, kun ei tarvinnut motivoida – tätä olin halunnut. Treenasin paljon ja usein. Oli treenisuunnitelmaa, tavoitetta, haavetta, unelmaa. Meistä tulisi vielä jotain isoa!

 

Agilityssa aloimme tekemään ratoja; rimat sai nostaa ylös ja sieltähän ne lentelivät. Loffo kävi kuumana, räyhäsi, ei pysynyt lähdössä. Motivaatiota riitti todellakin! En saanut sitä kisapaikalle enkä treenipaikalle tuotua ilman sinistä kieltä. Molemmilla. Vanne kiristi päätä ”En saa mitään kontaktia tuohon koiraan” –ajattelin monesti. Ja Jenni yritti auttaa. Ole systemaattinen, ole mustavalkoinen, vaadi siltä. Ja minä yritin ja varmaan monessa asiassa onnistuinkin. Mutta valitettavan usein kantapään kautta. Tuntui, että radalle meno alkoi pelottamaan. Pelkäsin Loffon vauhtia, pelkäsin että se karkaa lähdöstä, pelkäsin, että rimat lentää. Pelkäsin, että en osaa.

 

Kisaamaankin aloitimme ja onnistumisia tuli satunnaisesti. Melko nopeasti Loffo nousi kolmosluokkaan, mutta jossain vaiheessa päätimme, että jotain pitää tehdä Loffon hyppäämiselle. Jenni sai hyviä neuvoja ystäviltään ja päätimme vaihtaa hetkeksi koiriamme. Minä tarvitsin lisää itseluottamusta ja Jenni lisää haasteita. Silloin astui kuvioihin TiuTau.

Koirat vaihtuu

Aluksi ajattelin, että tämä on hetkellistä. Jatkan Loffon kanssa sitten, kun saadaan tilannetta vähän rauhoitettua. Olimme muuttaneet Sepänkylästä Suvilahteen ja silloin alkoi uudenlainen ongelma. Loffo reagoi vahvasti narttujen hajuihin asuinympäristössämme ja alkoi tekemään tarpeitaan sisälle. Eturauhanen oireili säännöllisesti ja koira oli useasti antibioottikuurilla. Eräänä päivänä mitta tuli täyteen. Soitto jälleen Jennille ja Loffo muutti Tuovilaan. Väliaikaisesti, ajattelin.Pari päivää meni ja TiuTau tuli meille. Väliaikaisesti, ajattelin.

Aikaa kului; viikkoja ja kuukausia. Loffo viihtyi Jennin ja Markon luona, TiuTau oli kuin luotu meidän perheeseen. Näin meillä on hyvä olla – kaikilla. Aina kaikki ei mene kuin suunnittelee, joskus joutuu lyömään päätä seinään ennen kuin tajuaa mitä haluaa. Olen onnekas, kun minulla on Jenni. Olen onnekas, kun minulla on ollut Loffo. Olen onnekas, kun minulla nyt on TiuTau – minun sielunkumppanini.

Aina eka bortsuni

Hyvää syntymäpäivää Loffolle! Olet mulle aina ja ikuisesti se ensimmäinen bortsu – se koira, joka opetti, että koira on koira, vaikka onkin bortsu.

 

Kuvakollaasi toko -kokeesta

Kohti tokokisoja

Olen kesän mittaan tokoillut jonkun verran Loffon kanssa. Välillä ihan vaan sen takia, kun ei ole agility huvittanut. Ja nykyään jo sen takia, kun se on aika mukavaa ja nopeasti tulee tuloksia näin alkuvaiheessa. Mikäs sen palkitsevampaa.

Olen mukana VASsin tokon PM -joukkueessa, joten on aika ruveta viimeistelemään meidän liikkeiden osasia, jotta suoriudutaan kunnialla alokasluokasta.

Googletin mitä netistä löytyy tokon viimeistelyharjoituksista ja Pipa Pärssisen kirjasta löysinkin pätkiä, joiden mukaan lähden jatkamaan treeniä.

Seuraavaksi yritän vähentää avut liikkeestä maahan menossa ja sen jälkeen voin siirtyä seuraavaan ohjelmaan:

- seuraaminen kokeen omaisesti + superpalkka
- seuraaminen kokeen omaisesti + luoksetulo + superpalkka
- liikkeestä maahan meno + luoksetulo + superpalkka
- seuraaminen + liikkeestä maahan meno + luoksetulo + superpalkka
- luoksetulo + seisominen + superpalkka
- luoksetulo + seisominen + hyppy + superpalkka
- seuraaminen hihnassa + seuraaminen ilman hihnaa + superpalkka

Myös luoksepäästävyyttä pitää treenata.

Muuten työn alla on noutokapulan suussa pitäminen. Se ei oikein tunnu luonnistuvan, leuat ovat kuin löysät saranat. Lisäksi pitää myös ruveta ehdollistamaan eri valmistaviin sanoihin / liikkeisiin, jotta Loffo tietää mikä liike on seuraavaksi tulossa.

Agilityn saralla ollaan oltu tauolla; tänään otettiin vähän keppikulmia, kun olen hoitamassa koiria Jennin ja Markon luona. Elokuun puolella tai syyskuun alussa viimeistään aktivoidutaan treenaamisen kanssa; kyllä se aksamotivaatio sieltä aina välillä kurkistelee :)

Agility ja Jalkapallo

Viime aikoina olen sattuneesta syystä seurannut paljon futista. Molemmat lapset pelaa, ja oon saanut olla paljon kentän laidalla. Samin ja hänen sukunsa innostus lajia kohtaan on tarttunut myös minuun. Viimeksi eilen pidin Heinille harkat samalla, kun Olavi treenaili joukkueensa kanssa.

Siinä kentän laidalla istuskellessa tuli mieleen, että tämähän on periaatteessa ihan samanlaista touhua kuin agility. Pallon kanssa treenataan tekniikkaa. Tekniikka tulee olla jollain tasolla ennen kuin mennään pelaamaan. Toki voi mennä pelaamaan ilman tekniikkaakin, mutta siinä tulee haavereita ja kaaosta.

Agilityssakin on hyvä olla tekniikka jollain tasolla ennen kuin lähtee kisaamaan. Kisastartin miellän samanlaiseksi kuin futispelit. Siellä pitää osata ottaa käyttöön osaamansa tekniikat kovemmassa vauhdissa ja erilaisessa mielentilassa. Jos lähtee kisaamaan ilman perustekniikkaa, ei siitä seuraa hyvää. Ja nyt puhun semmoisesta koirasta, joka vaatii ohjaajalta muitakin taitoja kuin juoksu.

Siitä rupesin leikittelemään ajatuksella, että miten agilityssa menisi jalkapallossa käytössä olevat sarjatasot.

Junnuliiga. Täällä pelaa kaikista pienimmät. Heillä on kova tahto; milloin mihinkin suuntaan. Pelaajat toimivat hyvin impulsiivisesti ja tekniikka on vielä hyvin hiomatonta. Aksaajista täällä ovat varmasti ne, jotka syöksyvät kisaamaan liian aikaisin ja syyttävät koiraansa virheistä.

Piirisarja. Tällä tasolla pelaajat osaavat jo tekniikkaa, ovat vähän hillitympiä reaktioissaan. Joukkuepelaaminen on kuitenkin vielä hakusessa. Ollaan vielä lapsen kengissä, mutta aletaan ymmärtämään harjoittelemisen merkitys. Laadukkaan harjoittelun. Agilityssa piirisarjakisaajat ovat niitä, jotka kopioivat muiden tekemistä ymmärtämättä perimmäistä tarkoitusta. Heillä ei yhteistyö vielä ole sillä tasolla, että he osaisivat tasaisesti tehdä koiran kanssa töitä. He vielä tekevät agilitya itselleen.

Divisioonat. Täällä ollaan jo pelattu pitkään, tekniikka alkaa olemaan kohdillaan, mutta joukkuepelaamisessa ja pelisilmän parantamisessa suurimmat haasteet. Agilitykilpailija osaa jo itsenäisesti käyttää eri tekniikoita yksittäisinä, mutta radan tiimellyksessä ei osaa ajoittaa niitä oikein. Suuria haasteita saattaa löytyä myös henkiseltä puolelta. Divisioonatason aksaaja on melko kunnianhimoinen ja harjoitteleekin laadukkaasti.

Veikkausliiga. Täällä ovat Suomen parhaimmat. Parhaimmat joukkueet. Näin agilityssakin pitäisi olla ja pääosin onkin. Huipulla ovat joukkueet. Ne, joilla on oma ja koiran nuppi kunnossa. Ne, jotka osaavat lukea "peliä"; osaavat arvioida koiran liikeratoja ja vauhtia. Ne, jotka osaavat käyttää tekniikoita juuri sopivassa suhteessa. Tältä tasolta voi myös pudota alaspäin mikäli omassa nupissa alkaa viiraamaan; nousee ns. kusi päähän.

Milläköhän tasolla sitä itse on? Luulen, että alan olla agilityn teini-iässä. Piirisarja pikkuhiljaa takanapäin ja divisioonat odottavat. Siellähän niitä sitten riittääkin tahkottavaksi - kutosdivarista, kun aloitetaan.

Mietteitä ja suunnitelmia

Jostain syystä tullut taukoa kirjoitteluun. Elämä vie mukanaan eikä aina ehdi raportoida ja pohtia kaikkea. Mikä lienee ihan paikallaan.

Agilityn saralla on ollut turhautumisia ja ilon aiheita viime aikoina. Turhautumiset johtuneet lähinnä siitä, että oma kehittymiseni ei ole sillä tasolla kuin mitä haluaisin. Asiaa tarkemmin pohdiskeltua ja realiteetit myönnettyä täytyy todeta, että ei näillä toistoilla kyllä kehitytä. Positiivista on se, että viimeisen vuoden aikana mielestäni olen kehittynyt paljon radanlukutaidoissa - osaan melko hyvin valita oikeita ratkaisuja eri tilanteisiin ja osaan perustella valintojani. Vielä, kun toistojen kautta saan hommat lihasmuistiin niin sitten on aika hyvä.

Seinäjoella oltiin iltakisoissa. Saatiin kaikelta kolmelta radalta tulos. Tähän olen oikein tyytyväinen, koska se mielestäni puoltaa sitä, että osaan tehdä meille oikeita ohjausvalintoja. Muutamia rimoja tuli alas johtuen omista ajoituksistani valsseissa ja niistoissa. Niistoissa lähinnä ongelmana on, että Loffo tulee liian tiukkaan hypylle. Jennin neuvojen mukaan testailin maanantaina, että laitan käden riman yli keskeltä rimaa, enkä reunasta. Ja tietty näytti heti toimivan :)

Tokoa ollaan treenailtu ehkä enemmän kuin agia viime aikoina. Ilmoitin Loffon VASsin tokoryhmään ajatuksena saada meidän yhteistyötä paremmaksi. Tietoisesti otin riskin, kun tiesin että vieressä menee agilitytreenit. Työtä on vaatinut melkoisesti saada poika keskittymään tokoiluun, kun borter huutaa viereisellä kentällä.

Ollaan edistytty tokossakin ihan kivasti - Loffo on aika nopsa poika oppimaan. Avain tuntuu olevan palkkauksessa ja oikeassa vireessä. Yllättävää. Virejuttujen kanssa ollaan työskennelty agilityssakin. Namit ovat tulleet kuvioihin ja jätkä suostuu jopa syömään tokotreeneissä. Seuraaminen menee jo useita askeleita sillä tavalla ihanan intensiivisesti mitä olen aina ihaillut muiden koirissa. Työn alla on nyt noutokapulan suussa pitäminen ja jäävistä seisomisen harjoittelu. Katselin jo tokokisoja ja kyllä haaveena olisi käydä tyypin kanssa koittamassa syksyllä.

Jälki- ja hakuoppaat on tilattu ja jonkin verran ollaan tehty jälkeä. Olen yrittänyt saada siihen tarkkuutta ja laittanut makkaroita tiheästi ja vaatinut pitämään nenän maassa. Kovasti herran tekisi mieli vain syöksyä viimeiselle makkaralle, mutta pienellä pakotteella ottaa kyllä kaikki. Hiki tulee itselle aina näissäkin treeneissä. Tuo ukkeli vaatii multa aina 100% keskittymisen :D

Olen ajoittain kokenut morkkista siitä, että olen tehnyt Loffosta kuumakallen. Olen todnäk leikkinyt sen kanssa liikaa ja en ole käyttänyt namipalkkaa. En ole tajunnut tuota virejuttua vaan olen ihaillut kiihkeää poikaani. Ihailen kyllä sitä vieläkin, mutta nyt haluan järjen mukaan. Onneksi pojan pää tuntuu kestävän, joten paljon on varmasti puhtaasti opittua tuossa käytösmallissa. Lähinnähän tämä tulee esille agilityssa ja lähtötilanteissa.

No, ehkä Loffo on kuitenkin aika onnellinen bc -mies.

Syksystä lähtien uuden treenikauden käynnistyessä aion tehdä paljon suunnitelmallisemman vuoden. Mulle on muodostumassa käsitys minkälaisen agilitykoiran Loffosta haluan ja minkälainen ohjaaja haluan olla. Tämä ihanne pitää purkaa paloihin ja lähteä rakentamaan niistä kokonaisuutta. Oma terveystilanne hieman huolettaa, kun jalka ei vieläkään ihan kunnossa. Tämä aiheuttaa pientä varausta siihen, että en uskalla ajatella kovin paljon eteenpäin meidän agilityjuttuja. Mutta tietty turha murehtia kaikkea etukäteen, tällä hetkellä pystyn kuitenkin juoksemaan suht hyvin.

Kisaraportteja

Onpa jäänyt monet kisat käymättä läpi. Jotenkin menee vähän taas lujaa joka saralla ja ei ehdi oikein pysähtyä agilitya pohtimaan. Hyvä niin, alkaa pikku hiljaa olemaan tauon paikka. Olen ajatellut heinäkuun ottaa ihan loman kannalta; Loffon kanssa touhutaan muita juttuja. Uidaan, ehkä tehdään jälkeä ja hakua. Opetellaan rauhoittumaan. Molemmille lienee tarpeellinen taito. Loffo kasvattaa mua ihmisenä ihan hurjasti ja sanonta "ihminen saa sellaisen koiran kuin tarvitsee" pitää todella paikkansa. Mä tarvitsen tämmöisen kuumakallen, joka opettaa mua rauhoittumaan. Jos mulla olisi jokin rauhallinen koira, saisin jatkaa samaa häsäämistä ja en kehittyisi itse eteenpäin ollenkaan. Koiran kanssa ehkä saataisiin parempia tuloksia, mutta nämä tulokset mitä Loffon kanssa saadaan ja tehdään ovat totta vie ansaittuja ja kovan työn takana. Niitä kyllä arvostaa ihan eri tavalla kuin, jos kaikki menisi vähän niin kuin itsestään. Sitten vähän kisakuulumisiin syvällisen alun jälkeen.

Seinäjoelta toinen nolla

Aika turha näin pitkän ajan jälkeen läpikäydä mitään teknisiä juttuja radoilta. Ekalta radalta tehtiin nolla ja sijoituttiin kolmanneksi. Se oli kivaa. Nolla ei ollut mikään kovinkaan hieno, mutta se ei mulle ehkä ookaan se juttu. Mulle toimii paremmin se, että saan asenteella taottua onnistumisen. Ajat toki olisi parempia ilman pyörimisiä ja muuta hörhöilyä, mutta uskon kyllä että kun varmuus kasvaa, niin nekin jäävät pois. Ja talvella sitten taas tiedetään mitä treenataan.

Tokalla oli yksi kohta, jossa mun heikko liikkeellelähtö tuotti ongelmia ja siinä rimat lenteli. Jos jalka olisi kunnossa treenaisin spurtteja ja reaktiojuttuja jo ihan hulluna, mutta vielä ei ole sen aika. Jalka kestää just ja just radat, joten talven treeniohjelmaan nuokin. En muista saimmeko tulosta vai menikö hylätyksi. Kolmannella oli muutama kohta, josta mulla ei ollut hajuakaan miten ohjata. En vaan ehtinyt tuollaisiin kohtiin. Ne meni sitten säkällä. Aika kamalia ratoja oli Mujusella..tai sanotaanko erikoisia.

Helatorstai Kokkolassa

Lähdettiin Jennin ja Markon kanssa reissuun aamulla vähän ennen seitsemää. Kummasti sitä saa itsensä pöngättyä ylös, vaikka työaamuina tuommoiset "ylösnousut" ovat todella hankalia. Motivaatio tekee tehtävänsä. A -rata meni hylätyksi, en vieläkään oikein tiedä mitä siinä tapahtui. Loffo lähti keinulta suoraan eteenpäin - en ilmeisesti ohjannut kunnolla hyppyä, vaan olin jo ajatuksissani menossa jonnekin muualle. Tällä radalla ei yhtään rimaa alas, ja kontaktit pysyivät. Lähdöissä joudun tekemään tosissani töitä, että saan koiran pysymään takamus ja jalat maassa. Nykyään toimii nytkyt oikein hyvin, mutta tarkkana saa olla.

B -radalla Loffo onnistui puremaan mua reiteen myöhästyneessä pakkovalssissa. Vieläkin hampaan jäljet siitä merkkinä. Noh, mitäs myöhästyin...Aalle mennessä katsoin, että Loffo on menossa keinulle, mutta videolta kun katsoo niin sen hyppylinja on ensiksi keinulle päin, mutta korjaa sen itse. Kunnes minä huudan sen kiellon arvoisesti takaisin. Kevyttä sähläystä. Sen jälkeen tuleekin taas kielto, kun en osaa arvioida vauhtiamme oikein ja Loffo ei irtoa hypylle. Tältä radalta selvittiin kahdella kiellolla ja edelleenkään ei yhtään rimaa alas. Jestas sentään!

Pietarsaaren aurinkokisat

Pietarsaaressa kisattiin heti helatorstain jälkeisenä lauantaina. Mulla oli huono omatunto lasten takia. Taas äiti on lähdössä jonnekin. Mieli ei ollut aurinkoisin. Se vaikutti kyllä sitten kaikkeen. Kun lähtee kisaamaan niin pitäisi sitten pystyä blokkaamaan kaiken muun pois - mitä järkeä sinne on edes mennä, jos ei ole siellä henkisesti. Olimme lähdössä klo 13 matkaan Jennin ja Markon kanssa ja vielä 12.15 katsoin kelloa ja ajattelin soittavani Jennille, että en tule. Saatiin sitten kotona asiat siihen malliin, että puoli tuntia myöhemmin olin autossa matkalla kohti Tuovilaa.

Ekalta radalta hylätty. Rimoja ei nytkään tullut kuin vissiin yksi, kun raukan piti hypätä lähes paikaltaan pakkovalssin jälkeinen hyppy. Sitten livahti putkeen puomin jälkeen. Loppurata taisi olla ihan ok. Kuumana kävi tyyppi...tuntuu, että se on joka kisassa astetta kuumempi. En tiedä.

Tokalta radalta tuli vain vitonen ja sekin seurauksena mun surkeasta liikkeellelähdöstä. Vähän jäi kaivelemaan, kun muuten oli oikein kiva rata. Myöhästyin pyörityksestä ja en ehtinyt linjaamaan okserin jälkeen putkeen menoa ja niin okserin rima putosi. Tällä radalla olin pikkasen sekaisin, käskytin Loffoa putkeen, kun piti mennä kepeille. Lisäksi ohjasin ihan väärään suuntaan sisäänmenoa, mutta tyyppi vaan korjaa. Lopussa oli sylkkärikohta, jossa Loffo kokosi itsensä tosi lähellä hyppyä, että pääsisi sen yli. Ei ole silläkään reppanalla helppoa, kun ohjaaja on välillä aivan sekaisin...

Konna -mumma teki ihanan nollan. Se on jotenkin niin liikkis. Ehkä siihen on vähän enemmän tunnesidettä, kun on saanut sen kanssa touhuta vähän ekstraa. Konna on kuin ajatus.

Lapualla Jennin kanssa

Eilen Loffo pakattiin autoon ja se sai lähteä Jennin kanssa kisaamaan Lapualle. En ole vielä jutellut enempää mitä siellä tapahtui, mutta ihan kivan kuuloinen hyppäritulos ainakin oli. Femma. Kuumana oli tyyppi käynyt sielläkin ja oli jopa lähdössä venkuillut mitä en olisi uskonut sen Jennin kanssa tekevän. No, onneksi ms coachin hermo pitää piiikkaaasen paremmin ku meikäläisen ja tyyppi oli pistetty kuriin. Summa summarum: rimat pysyy paremmin, kun lähdöt toimii. Tämä toimikoon mulla motivaattorina, kun joskus meinaa hermo pettää lähtötilanteissa.

Seuraavat koitokset

Nyt viikonloppuna kisataan Vaasassa viisi starttia. SM -kisat olen jo haudannut. En ole oikeastaan niitä enää hetkeen miettinyt sen kummemmin. Tämä vuosi ei ole vielä meidän vuosi niiltä osin. Tuo jalan kanssa taistelu on vienyt suurimmat kunnianhimot ja olen todennut, että on sitä elämää muuallakin kuin agilitykentillä. Koirasta on kuitenkin niin moneksi, että kyllä me yhteinen laji löydetään, vaikka en pystyisi enää samalla tavalla juoksemaan. Tosin jalka ollut jo parempi, joten eiköhän se siitä tokene.

Meidän ihka eka isojen poikien nolla

Maalahdessa PAWSin hallissa kisattiin vappupäivänä kaksi agilityrataa. Loffo kävi aika kuumana ja mua jännitti. Olin etukäteen päättänyt, että lähdöt pysyy ja jos ei pysy, niin mennään pois. Tämä mielessä ekalle radalle. Radat olivat profiililtaan oikein kivoja. En hirveesti miettinyt rimoja, vaikka nyt oli käytössä ne ohuet muoviputket, jotka lentää Loffon häntäkarvojen tuulenvireestäkin...Oikein hyvä, että en niitä stressannut.

Ekalle radalle mennessä Jenni onneksi oli mun selän takana lähdössä ja kuulin sieltä "rauhassa". Huh, täällä sai siis hengittääkin. Ihan järkyttävä tutina päällä. Sain nyittyä itseni ekan esteen taakse ja Loffo istui kuin pinkeä viulunkieli paikallaan. Mutta istui. Siitä sitten matkaan. Päädyssä oli päällejuoksuvalssimikäliekuvio, johon oli itsepäisesti päättänyt tehdä päällejuoksun ja valssin. No, ei toiminut. Hih, mulla on vissiin välillä jotain auktoriteetin uhmaamistarvetta, kun en koutsia heti uskonut ja näpeillehän tuo tuli. Kaksi rimaa sieltä alas ja putken väärä pää kutsui. Tätä kohtaa pitää koittaa jossain vaiheessa uudestaan, että tiedän mitä mun olisi pitänyt tehdä. Radan loppuosa oli mielestäni oikein hyvä. Sain tehtyä leikkauksenkin, joita en yleensä ole uskaltanut viljellä. Nykyään Loffo irtoaa niin hyvin esteille, että nämä voi kyllä ja pitää ottaa työkalupakkiin.

Toisen radan tutustumisessa tuli jo hyvä mieli. Rata oli suht vaikea, mutta jotenkin tuntui jo meidän radalta. Muistan ajatelleeni tutustumisessa, että tätä ei voida tunata. Aika jännä. Tiedä sitten vaikuttiko tuo asenteeseeni mennä radalle, sitähän ei tunattu. Vaikka paikkoja oli aika monta. Ei ollut mitään kovinkaan kaunista ohjausta, mutta asenteessa ei ollut mitään moitittavaa. Maltoin antaa tilaa, osasin paikata yllättäviä tilanteita ja vähän oli tuurikin mukana. Yksi siiveke heilui melkoisen paljon. Puomilla alkoi sumenemaan, mutta silloinkin kuulin Jennin huutavan mulle jotain ja pystyin viemään radan loppuun asti. Härregyyd, mitkä kiksit maalissa! Huusin niin kovaa ja oli ihan pakko syöksyä ulos samantien. Itkuhan siellä sitten pääsi. Voi mua.

Loffo on kyllä todella makee kisa- ja treenikaveri. Toki helpommalla se voisi mut välillä päästää, mutta peiliin katsominenhan noissakin jutuissa on. Se ottaa musta kaiken irti aina treenatessa ja kisatessa. Se ehkä sopii mulle, muuten en pysty keskittymään jos olisi vähän liian helppoa... Radat löytyvät Loffo -kanavalta.

http://www.youtube.com/watch?v=Rhz7BLhzFtg&list=UUeUKQRG2lAJFj10P2Iua3jg&index=3&feature=plcp

Keskiviikkona oli sitten heti harkat. Mulla on töissä ihan kauheita päiviä, kun on uusi työ ja kaikki uutta. Lapset sairastelleet jo pari viikkoa, joten unetkin olleet sitä sun tätä. Siinä alkuselitykset. Treenit meni ihan persiilleen. Tämä on aika tyypillistä mua; edellisenä päivänä aivan pilvissä, seuraavana päivänä montussa. Mulla alkoi jalkaa särkemään - potutusaihe nro 1. Loffo puraisi Jennin ja Markon kevythäkkiin reiän - potutusaihe nro 2. Loffo tuli kontakteista läpi superhäiriöllä- potutusaihe nro 3. Rimat lenteli ja en ehtinyt mihinkään - potutusaihe nro 4.

Kahdesta viimeisestä en ole todellakaan ylpeä. Mietin tätä eilen vielä, vaikka mun käskettiin unohtaa treenit. En taaskaan uskonut, sorry ;) Tajusin mitä mun olisi pitänyt tehdä noissa tilanteissa. Mun olisi pitänyt tietenkin todeta, että "jaahas, mun koira ei vielä osaakaan näitä juttuja - täytyypä treenata ne kuntoon". Mä meen aina välillä radalle tekemään "nollaa", kun mun pitäisi mennä oppimaan ja hakemaan virheitä. Tässä on oppimisen paikka. Aikaisemmin luulin, että mä en näin ajattele, mutta keskiviikko todisti toisin. Eli itseasiassa tosi hyvät treenit!

En “aha” –upplevelse är när

hjärnan får vetskap om det som

hjärtat och kroppen redan visste.

Sunnuntaina taas kisaamaan. Katsotaan mitä jalka tykkää, on vähän kiukutellut. Typerä.

Naksahdus?

Miten musta tuntuu, että mä oon nyt tajunnut jotain oleellista tästä touhusta? Parit viimeiset harkat olleet mun mittapuun mukaan täydelliset. Mun mittapuu on yhtä kuin asenne. Yritetäänpäs kelata mistä tämä kaikki johtuu... Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut on mun jalka ollut heikossa kunnossa. On osittain vieläkin, mutta parempaan suuntaan näillä näkymin ollaan menossa. Jenni on treenannut ja kisannut Loffon kanssa, kun olen lepuuttanut koipea. Luulen, että tästä lähti lumipallo vyörymään kohti suurta oivallusta..Jenni on tehnyt hurjasti töitä Loffon kanssa, hän on huomannut siinä asioita, jotka eivät tule esiin vain sivusta katsomalla. Hän on pohtinut juttuja ja ollaan juteltu paljon kaikesta koiran kanssa elämiseen liittyvästä. Agilityhan on vain yksi osa sitä kokonaisuutta - siellä oikeastaan tulee esiin aika paljon asioita mitkä joko ovat tai eivät ole kunnossa normaalissa arjessa. Pääpaino Loffon opettamisessa on ollut katseen suuntaminen seuraavaan esteeseen; ei ohjaajaan. Ensiksi yritimme jättää palkkaa kokonaan pois ajatuksena, jos se kuumentaa liikaa. Hetken tätä kokeiltua, päädyttiin että palkkaa voi käyttää, kuumeneminen johtuu ihan muista asioista. Ollaan nyt haettu oikeaa virettä, niin koiralle kuin ohjaajallekin. Katselin paljon Jennin ja Loffon pääsiäiskisaratoja. Ihailin kuinka hän saa vietyä mun fatipään ilman remmiä lähtöön ja kuinka hallitun näköistä ohjaaminen on. Ajattelin, että nyt mun on ihan pakko itsekin ryhdistäytyä - nyt olen nähnyt mitä mun koira osaa oikealla asenteella ja ohjaamisella. Haluan itsekin pystyä samaan. Because he's worth it. Tällä viikolla pääsin Maalahteen treenaamaan itse. Tai no - hierojani kyllä vielä oli sitä mieltä, että pitäisi malttaa, mutta ei nyt vaan enää huvittanut. Jos tulee takapakkia, niin sitten on pakko. No, joka tapauksessa - oli ollut raskas työpäivä ja väsytti. Sain kuitenkin ajatukseni kasattua ja aloitin Loffon kanssa sillä asenteella, että minä vien ja sinä teet. Lähdöissä yritti jotain ämpyillä, mutta nytkyillä se herää koomasta ja katsoo mua ikään kuin häveten. "Voi gaad, koska sä aiot lopettaa ton dorkailun". Tässä oli lesson no. 1. Opetus numero 2 oli rauhallisuus. Vanha, tuttu juttu, mutta niin kovin vaikea toteuttaa. Keskityin ihan täysiä, että keskittyisin kunnolla. Sain ohjattua niistoja: varpaita oikeaan suuntaan, kättä huolellisesti ja koiraa katsoen. Valsseissa tuli myös hyvää opetusta jalkojen liikeradan suunnasta. Nämä kaikki painan mieleni sopukoihin ja treenailen rakkaiden puideni kanssa. Tänään Jenni oli kouluttamassa VASsilla. Oli ihana, aurinkoinen päivä ja treenattiin ekaa kertaa ulkokentällä. Olin kuoleman väsynyt. Naapureilla oli ollut tuparit, Heini on yskinyt viikon pitkin öitä jne jne. Ajattelin aivotoimintani olevan zero. Tässä muuten onkin yksi yhdistävä tekijä...kun olen tarpeeksi väsynyt, en jaksa täpistä mitään muuta, vaan keskityn olennaiseen..En ehkä tätä kautta lähde kuitenkaan tietoisesti sitä oikeaa virettä hakemaan.. Tänään pysyi rimat todella hyvin, tehtiin vaikeita valsseja, niistoja ja ties mitä kaikkea. Päästiin varmaan pisimmälle ikinä mihin ollaan treeniradoilla päästy. Loffo oli hanskassa, ei napsinut mua eikä muutenkaan mitään ylimääräistä häsellystä. Seurautin sen ilman remmiä, vaadin parit paikalla makuut ennen radalle menoa, komensin häröilyistä, ja muutenkin olin tiukkana, mutta lempeänä. Leikittiin, kun oli aihetta. Ihanaa oli olla niin selkeä! Näillä ajatuksilla sitten tiistain kisoihin. Todella, todella hyvä mieli :)

Sometimes I get a good feeling

Toi biisi vaan soi päässä - kuinka voikaan tulla onnelliseksi, että pääsee treenaamaan oman ihanan koiransa kanssa. Ja jalkakin kesti aikasta hyvin. Varsinkin sunnuntaina, kun teippasin sen niin, että veri ei kierrä ja treenien jälkeen länttäsin kylmäpussin siihen. Kyllähän se vähän tuossa yrittää jumputtaa, mutta ei pahasti ollenkaan! So happy!

Summattuna lauantain harkat Tuulian kanssa oli enemmän fiilistä. Tai semmoinen olo tuli, toki hinkattiin yhtä poispäinkäännöstä monta kertaa ennen kuin sain ajoituksen hyväksi. Loffo kääntyi kyllä hienosti, kun tosiaan se ajoitus vaan oli oikea. Muuten jäi pyörimään kuin hyrrä. Rimoista annoin aina palautetta, vaikka suurin osa kyllä johtui nyt ihan selkeästi musta. Leikkauksiin lähti irtoamaan hyvin, kun siinäkin mun ajoitus parani. Palkkaa ei annettu, käskin aina maahan ja silittelin. Ei se kyllä oikein siitä mun silittelystä tykännyt, väisteli vaan. Muutaman kerran hyppäsi mua vasten -vähän niistä kielsin, mutta en tajunnut mitenkään tosi tyly olla. Lähtötilanteissa hiiviskeli, mutta reagoi ihan eri tavalla mun palauttamisiin. En antanut hiippailla ja päästiin siis radallekin, joten kyllä se paikalla pysyi.

Jäi jotenkin hurjan hyvä mieli, kun sain mennä Loffon kanssa pitkästä aikaa. Kyllä sitä taas arvostaa.

Sunnuntaina oli enemmän tieteellistä ja teknisen tarkkaa treeniä, kun Timo astui remmiin. Oli kulmaa ja sääntöä ja uusia tekniikoita, joiden nimistä ei enää mitään hajua. Pienessä tilassa hinkattiin muutamaa käännöstä ja mä olisin tarvinnut taas rautalankaa. Nyt oli palkkakin mukana, mutta se oli Timolla ja ei mun mielestä häirinnyt yhtään Loffon etenemistä. Lopulta taisin tajuta ne pari kohtaa joihin jäätiin jumittamaan.

Uusina juttuina tuli linjaaminen, putkijarru, poispäinkäännös, joku ihmevekkitsydeemi. Linjaaminen - joo tokihan mä nyt tiedän että sitä pitäisi tehdä, mutta tuossa oli tosi mielenkiintoinen kohta, jossa sen tärkeys tuli hyvin esille ja linjaamisen joutui tekemään niin, että se ei tuntunut itsestä loogiselta, mutta koira toimi kuin unelma. Putkijarruna olen käyttänyt loffon -nimeä, mutta toimi sikahyvin, kun pysähdyin koiran mennessä putkeen - kääntyi aina tosi tiukkaan. Poispäinkäännös ei ole mun bravuureita :P Vielä. Ja tuo ihmevekki - en edes lähde selittämään mikä se oli. Paikalla olleet tietävät. Voi kyllä olla oikein toimiva meille, pitää treenata lisää. Aamulla jo puun kanssa sitä otettiin :)

Treenattiin eilen noin 15 minuuttia ja Loffolla putosi yksi rima koko treenin aikana! Siis vain yksi ainokainen! Ja sekin pakkovalssi-valssi -yhdistelmässä jossa seisoin sen edessä. Härregyyd, mä niin haluan kisaamaan ton eläimen kanssa.

Lähtötilanteet mua stressaa tällä hetkellä eniten. Sain kyllä Loffon eilen rauhalliseksi, kun tehtiin Annan kanssa niin, että aina kun Loffo rupesi vetämään rataa kohden - Anna otti remmin ja mä blokkasin Loffon näkymän radalle ja paineistin sen omalla kropallani siirtymään taaksepäin. Jätkä rupesi aika nopsaan jopa tarjoamaan tätä, kun meinasi ruveta hillumaan. Pystyttiin vähän aikaa jopa katsomaan Kiukkua radalla, niin että tyyppi istui mun vieressä (ja tärisi), mutta istui. Iso voitto sekin.

Huomaa kyllä, että Jenni on tehnyt sen kanssa paljon perustyötä ja mä niin en aio tuhota sitä. Tiedän, että mulla tulee lipsahduksia, mutta periaatteena pidän sen, että se ei mullekaan enää saa sikailla. Missään. Kotona on myös jo uusi kuri käytössä, vaikka en mä nyt ihan löysäilijä siellä ole ollut aikaisemminkaan, johdonmukaisuus on ehkä parempi sana mihin pitää kiinnittää huomiota.

Ei voi vaan liikaa korostaa sitä miten kaikki vaikuttaa agilityyn. Jos ja kun ihmiset puhuu koirien sirkustouhuista ne on niin pihalla. Mitä syvemmälle tähän lajiin uppoaa, sitä enemmän joutuu antamaan itsestään ja myöntämään omia heikkouksiaan. Sopii mulle.

Helpotuksen huokaus, toivottavasti

Mua on jo pidempään vaivannut takareidessä outo kipu. Kipu on yltynyt viime kuukausina ja viime viikolla ensimmäistä kertaa se esti minua juoksemasta agilitytreeneissä. Jalkaa on hoidettu useamman tahon toimesta; on ollut työtervetyslääkäriä, hierojaa, fysioterapeuttia ja viimeisimpänä osteopaatti. Tänään, ehkä ja toivottavasti, saatiin läpimurto diagnoosissa.

Olin osteopaatilla toisen kerran. Ensimmäisellä kerralla hän arveli kivun säteilevän kireistä pakaroista. Kireä peppu, I know :D Hoito ei kuitenkaan tuottanut minkäänlaista tulosta ja niin tällä kertaa hoidettiin reittä. Hän väänsi ja käänsi, nosteli ja kierteli. Ei mitään reaktiota. Sitten hän selkeästi päätti löytävänsä vaivan ja alkoi tunkemaan sormiaan kovin, kovin syvälle reisiini. Reisissä ei ollut erityistä kireyttä, mutta dadaa, sieltä löytyi ison lihaksen alta jokin pieni, kapea, kireä jänne! Tämä todnäk on tulosta jostain aikaisemmasta lihasrepeymystä ja nyt arpikudos tekee temppujaan. Nyt seurataan pari päivää mihin suuntaan jalka kehittyy ja jos tapahtuu jotain muutosta; parempaan tai huonompaan, niin hoitoja jatketaan. Jos tilanne normalisoituu, eli kipu säilyy ennallaan, niin sitten vuorossa on ultratutkimus.

Tänään musta otettiin myös lonkkakuvat. Ja selkä. Katsotaan oonko yhtä terve kuin koirani. Vanhuus ei näköjään tule yksin! Jos ja kun saan jalkani kuntoon, minä en ENÄÄ IKINÄ mene radalle lämmittämättä itseäni myös.

Ilmoitin Loffon Vöyrille, mutta aika näyttää pystynkö sinne menemään. Treeneissä en huomenna pysty juoksemaan, se on selvä. Jenni saa ottaa Loffon ohjattavakseen. Ihanaa, että Loffo pääsee kuitenkin aksailemaan. Jätkä meinaa ihan pikkasen hyppiä seinille, kun en ole pystynyt kunnon kävelylenkkejäkään tekemään. Parina päivänä olen sentään vienyt pyörälenkille.

Kesää ajatellen olen tehnyt myös isoja päätöksiä ajanhallintani suhteen. En jatkossa kouluta ryhmiä. Lapsilla alkaa olemaan niin paljon otteluita ym. tapahtumia, joissa äitiä tarvitaan. Säännönmukaisesti yritän myös kieltäytyä kaikenlaisesta muunlaisesta ylimääräisestä toiminnasta. Kieltäytyminen on myös taito sinänsä, sitä pitää opetella.

Blogi pitää varmasti hiljaiseloa jatkossakin.

Reality Check(ed)

Viikonloppuna kisattiin Ylistarossa. Sitä ennen kisakausi on korkattu Jyväskylässä. Se reissu oli fiasko tuloksellisesti ja omillakin mittareilla mitattuna. Radat on Loffo -kanavalla tallessa.

Ylistaron kisoihin lähdin vähän eri mielellä. Olen hoitamassa ihanaa hauvalaumaa Tuovilassa ja on paljon muutakin ajateltavaa kuin kisaaminen. Viimeisimmät treenit on mennyt hyvin; olen saanut rauhoitettua itseäni ja keskityttyä olennaiseen. Suht luottavaisin mielin kisoihin.

En jaksa nyt käydä rata radalta läpi, mutta halusin kirjoittaa itselleni auki mitä oikein tapahtui. Molempina päivinä pystyin mielestäni rauhalliseen ohjaamiseen. Olin päättänyt, että tänään ohjaan Loffoa - katson koiraa, yritän kertoa sille ajoissa - en yritä juosta sen kanssa kilpaa. Mielestäni tässä onnistuin hienosti. Näin ollen toiselta radalta tulikin uramme ensimmäinen kolmosluokan tulos! Ja sekin oli viimeinen rima alas, kun todnäk huusin onnesta juuri silloin. Se jääköön videolta kuultavaksi mitä huusin...

Tuo riman pudotus ei haitannut. Nyt tiedän, että me pystytään tekemään tuloksia, kun jaksan vain keskittyä. Taidot alkaa olemaan jonkinlaisella tasolla, ja jos molempien pääkoppa on yhteisessä tekemisessä mukana niin se on siinä :)

Lähdöt olivat fiaskoja, paitsi juuri tuolla toisella radalla. Rataprofiilit olivat useimmiten niin, että koiran piti olla pois päin radalta lähdössä. Ei onnistu. Siksi teinkin tietoisen päätöksen yhdellä radalla, että jätän Loffon seisomaan. Siinä se pysyy. Ehkä teen näin myös jatkossakin. Tuntuu toisaalta turhalta taistella sen kanssa lähtötilanteessa, ja siitä kun ei jaeta lisäpisteitä kuitenkaan seisooko se vai istuuko. Tiedän, että pitäisi olla johdonmukaisempi, mutta tämä asia alkaa olemaan mulle iso peikko ja haluan päästä siitä nyt yli.

Vimppa rata oli huonoin. Siinä tapahtui kaikki mahdolliset mokat, paitsi kontaktit! Ne toimi jokaisella radalla hienosti. Siitäkin saan olla ylpeä.

Nyt tiedän missä me tällä hetkellä mennään. Veitsen terällä. En voi tuloksellisesti meiltä odottaa paljoakaan, mutta jos pystyn pitämään pääni kasassa alkaa tuloksiakin tulemaan. Tähän uskon. Se on nyt "vaan" siitä kiinni. Kovin on lähellä. Näin ollen haaveet ensi kesän arvokisoista on haudattu ja nyt mennään kisa kerrallaan ja pääkoppa mukana. Seuraavat skabat on joskus huhtikuussa, en ole vielä katsonut kalenteria. Kokkolaan emme lähde.

Savikon kurssilla kouluttajaa punastuttamassa

Viime viikonloppuna Seppo Savikko oli Vassilla kouluttamassa. Vaikka mulla onkin huippukoutsi, niin tykkään aika ajoin käydä vieraissa. Vaihtelu virkistää. No ei nyt sen takia, vaan oman pääni takia. Mun mielestä on mielenkiintoista(?) huomata, että mun vanhat virheet nousee aina, siis ihan aina, esiin, kun Jenni ei ole paikalla. Aivot narikassa tai siis Tuovilassa (tai missä ny milloin ovatkin). Tässä on iso kehittymistavoite mulle tälle vuodelle. Pitää pystyä pitämään oma taso ja pitää pystyä tekemään oikeita valintoja ihan itsenäisesti. Vielä kuitenkin tarvitsen vahvistusta.

Kurssi oli kaksipäiväinen. Olin järkännyt Sepon Vaasaan ja viimeiseen asti oli epävarmaa tilojen kanssa. VASsilla on kylmät treenitilat ja saimmekin vuokrattua Pawsin hallin. Kiitos heille nopeasta reagoinnista!

Lauantaina olin ihan kuutamolla. Mikään, ei sitten mikään toiminut. En enää edes muista kuinka kaikki menikin ihan perseelleen. Rimat lenteli ja mä hosuin ja juoksin esteille. Loffo ei pysynyt lähdössä, tai pysyi mutta hiippaili. Mulla meni hermo, mitä ei oo hetkeen tapahtunut. No, ei se nyt mitenkään isosti mennyt, tuskin kukaan edes huomasi. Turhauduin tuohon lähtöön niin kovasti. Seppo sanoi, että meidän pitäisi tehdä paljon ihan perustreeniä. Etenemistä. Näitähän ollaan kyllä viime aikoina tehtykin paljon.

Sunnuntaina jatkettiin. Vasta meidän vimpalla vuorolla tajusin, että mitä mä ny rynnin joka paikkaan. Aloin lähettelemään Loffoa ja linjaamaan paremmin, niin dadaa kas kummaa, rimat pysyivät ja homma oli hanskassa. Kyllä sitä aina välillä ihmettelee miten onkin niin tampio. Heti, kun olosuhteet eivät ole aivan ihanteelliset, niin vaivun takaisin jonnekin 90 -luvulle. Nyt mua selkeästi stressasi se, että olin kurssin järjestäjä ja multa kyseltiin milloin mitäkin aikatauluja ynnä muuta. En pystynyt olemaan vaan treenaamassa. Hyvä oppi tämäkin.

Muuten ollaan Loffon kanssa päästy treenaamaan kerta viikkoon. Olen yrittänyt vahvistaa esteitä ja itsenäisyyttä. Se menee niin paljon lujempaa, kun ei tarvitse odotella mua. Kaiken kaikkiaan oikein mukavaa perustreeniä ja tuntuu, että nyt ollaan asian ytimessä: koiran kouluttamisessa.

Niin, pitää nyt jotain positiivistakin Sepon kurssista sanoa. Seppohan on kouluttajana todella miellyttävä ja jaksaa paneutua koirakoiden haasteisiin tasosta riippumatta. Hän vain raukka meni minun kuullen mainitsemaan piiskaus -alueesta, johon siis ei saanut mennä sokkaria tehdessä. Tai tuli piiskaa. Tästähän minä (ja Maarit) innostuttiin ja jatkettiin juttua pitkään ja antoisasti demoten. Seppo -raukka oli ihan punainen :D Mahtaakohan enää tulla Vaasaan, kun täällä tykätään piiskaamisesta. Pitäisikin linkittää hänen seinälleen Apulannan piiskaa -biisi!

Mietteitä monenmoisia elämästä

On tämä elämä kyllä semmoista oravan pyörässä juoksemista. Viime aikoina mielessä onkin pyörinyt, että voisiko sitä jotenkin hidastaa. Tuntuu, että pian täytän 40, ja sitten oonkin jo 50 ja sitten 60 ja eläkkeelle. Siinähän se olikin. Nuan vaan.

Arkea tahdittaa lasten harrastuksiin kuskaamiset, omat treenit, työt, parisuhdettakin pitäisi hoitaa - ainakin pitäisi jaksaa joskus puhuakin jotain muuta kuin ne pakolliset "kuka vie, kuka hakee". Iloitsen kyllä kaikesta; tykkäänhän minä treenata ja tykkään, että lapset harrastaa. Töistäni nyt en niinkään tykkää aina, vaikka itselläni onkin aivan mahtava osasto johdettavana. Työtilanteeseen ehkä tulee muutos, mutta tuskin se kuviota mitenkään rauhoittaa. Päinvastoin.

Alkaako sitä vaan vanhemmiten olemaan vaan enemmän tietoinen ajankulusta ja sen rajallisuudesta? Uskoisin näin. Ainahan aika on kulunut samaa tahtia, aina olen touhunnut monenlaista, nyt vaan kaikki menee fast forwardina eteenpäin. Kunpa osaisin elää enemmän ja enemmän hetkessä! Ei saisi niin paljon odottaa kaikkea mitä tuleman pitää - sitä on siinä tulevassa tuota pikaa ja matka jäi väliltä elämättä. Tai siltä se tuntuu. Onko teillä koskaan tunnetta, että odotatte jotain tiettyä tapahtumaa/hetkeä ja sitten dadaa te olette siinä hetkessä?

Olen aloittanut viime marraskuussa joogan. Astangajoogan. Se tuntuu tosi hyvältä. Se on ehkä juuri sitä mitä kaipaan tähän hetkeen ja tähän elämän tilanteeseen. Saa rauhoittua ja joutuu olemaan läsnä, on ihan pakko keskittyä, koska ei ole muuta vaihtoehtoa. Muuten kaadut. Agilityssa on tietty vähän sama asia, mutta tahti on aivan eri. Ollaankin koutsin kanssa paljon puhuttu keskittymisestä ja kuinka tärkeää se on, että olet radalla läsnä. Yhdessä koiran kanssa.

Eläimestä näkee sen kuinka niillä on taito olla siinä hetkessä. Joskus toivoisin olevani koira. Ei tarvitsisi miettiä ja pohtia niin paljon. Onkohan niillä koskaan pää kipeä? Kuinka ne eivät ole huonolla tuulella juuri koskaan? Mitä ne tekevät kun niitä väsyttää aamuisin? Mulla ei ole vielä koskaan ollut semmoista koiraa, jota ei huvittaisi lähteä lenkille aamuisin. Tai nojoo, Rosa, mutta se olikin Rosa :D

Tällä hetkellä olo on hurjan väsynyt. Olen nukkunut kuin tukki pari viimeistä yötä. Viime yönä heräsin johonkin aikaan ja tuntui, että olen ollut ihan tajuttomana. Aivan pihalla. Ei semmoinenkaan uni tunnu hyvältä. Hmph. En ole päässyt kunnon kävely/juoksulenkeille nyt muutamaan päivään, kun jalkaa pitää lepuuttaa. Takareiteen iskenyt jokin vamma, fyssarille menen tiistaina.

Loffo kävi osteopaatilla tänään. Hieman vino oli, mutta ei mitään kummallisempaa. Laios sai sen suoristettua ja sanoi pojan reagoivan hyvin hoitoon. Tosi ihanaa, kun on noin terverakenteinen koira.

Ajatus karkailee. Tällä hetkellä en oikein jaksa mitään treenijuttuja kirjoitella, vaikka treenattu ollaankin suht ahkerasti. Joka kerta saavutetaan jotain ja nyt, kun vihdoin olen Jennin pakottamana tajunnut vaihtaa palkkaustapaa, niin alkaa tulostakin syntyä. Pää ei enää käänny niin usein mua kohti, vaan Loffo selkeästi alkaa olemaan estehakuinen. Olen tästä hurjan iloinen ja joka treenien jälkeen tuntuu, että ollaan taas pari askelta menty eteenpäin. Kiitos meidän huipputiimin :)

Nyt ulos haukkaamaan happea :)

Mennyttä ja tulevaa

Tilinpäätöksen aika.



2011

Treenit

Treenattu ollaan vaihtelevasti. Välillä on ollut suunnitelmia ja niitä noudattamalla olen saanut hyvääkin tulosta aikaiseksi. Välillä on treenattu suunnittelemattomasti ja se ei aina ole oikein fiksua.

Kevään ja kesän olin Vaasan Agilityseuran valmennusryhmässä, joka valitettavasti oli pettymys. En saanut siitä irti oikeastaan mitään.

Onnekseni olen saanut Jennin oppeja pitkin vuotta ja syksystä alkaen säännöllisesti. Nämä treenit ovat kehittäneet minua eniten. Jenni jaksaa vääntää ja kääntää rautalankaa ja itsepäisesti vielä palaa asiaan, jos en sitten kuitenkaan ole tajunnut. Ei voi esittää ymmärtävänsä, siitä jää aina kiinni :D Ihan täydellistä.

Syksystä asti ollaan treenattu PAWSin hallilla Maalahdessa. Aivan tosi hieno paikka, joten treeniolosuhteita ei ainakaan voi moittia. Oma motivaatiokin on ollut hyvä koko vuoden - välillä pientä turhaumaa, joka on aina käännetty itsepäisesti voitoksi.

Kisat

Startteja Loffon kanssa tuli tehtyä 35.

Tuloskimara:



Tehdään siis hylly tai 0/5.

Kun aloitettiin kisaaminen niin musta tuntui, että Loffo on semmoinen koira, jota ei saa väärälle esteelle sitten millään. Tämä on onneksi muuttunut vuoden aikana, niin että Loffosta on tullut itsenäisempi ja "väärät" esteet kutsuvat. Mun mielestä tuo, että virheitä itse esteillä tulee suht vähän puhuu sen puolesta, että perusasiat on kunnossa. Suht estetaitava koira; nekin rimat mitkä tulee tulee ohjaajasta. Hyllythän johtuvat aina ohjaajasta. Eli tuloskimaramme kertoo ohjaajan kehittymistarpeesta ja koiran hyvyydestä :)

Asenne



Asenne alkaa olemaan kohdillaan. Ei varmaan koskaan ole ollut näin hyvä asenne. Olen alkanut ymmärtämään paljon agilitysta ja siitä mitä se parhaimmillaan voi olla. Tämänkin takana on Jenni, joka on pistänyt mut ajattelemaan monia juttuja eri tavalla. Nykyään nautin kilpailemisesta ja olen ymmärtänyt, että se on yksi minun vahvuuksiani. Olen hyvä kilpailija. Silloin pystyn haastamaan itseni ja saamaan itsestäni irti enemmän kuin monessa muussa tilanteessa. Muu ei minulle kelpaakaan.

Omasta mielestäni on tervettä myöntää itsellensä olevansa hyvä joissain asioissa, mutta pitää tietenkin nähdä myös kehityskohteet. Mutta ei niissä saa jäädä rypemään - eihän sitä koskaan kehity, jos vain hokee itsellensä kaikkia juttuja mitä ei osaa. Ne sitten opetellaan. Haetaan apuja ja opetellaan, jos kerran pitää niitä asioita tärkeänä. Tämän olen myös tajunnut vuoden aikana olevan yksi vahvuuksistani; jos jotain päätän, yleensä sen opin ennemmin tai myöhemmin.

Ei myöskään voi jäädä leijailemaan pilviin, jos jossain on hyvä. Saa ja pitää leijailla vähän aikaa, mutta sieltä kyllä putoaa rymisten alas, jos liian kauan ihastelee itseään. Agility on niin herkkä laji, että se näyttäytyy jokaisessa kisatilanteessa erilaisena. Voit yrittää luoda olosuhteita samanlaisiksi kuin joskus aikaisemmin, mutta aina tarvitaan se oma tahto sinne pohjalle. Oma tahto ja taito, joilla sitten niitä tuloksia tehdään.

2012

Nyt aloitellaan kisauraa kolmosissa Loffon kanssa ja kirjoitan tulevista tavoitteista myöhemmin. En ole vielä ihan varma minkälaisia tavoitteita haluan asettaa tulevalle vuodelle.

Itsensä ylittämistä Seinäjoella

Mulle taitaa parasta kilpailemisessa ja yleensäkin agilityssa ja ehkä kaikessa muussakin olla se, että voin tehdä juttuja paremmin kuin koskaan ennen. Ylittää itseni. Aina pitää olla vähän isommat saappaat kuin jalka. Ja nehän täytetään. Ainakin omilla kriteereillä ja ne onkin ne tärkeimmät kriteerit mulle. Monesti jo kliseenä kuultu urheilijakommentti: teen parhaani ja katson mihin se riittää - on minulle totisinta totta. Muiden suorituksiin en voi vaikuttaa, ja parhaat kiksit saan kuitenkin omasta onnistumisestani; en muiden epäonnistumisista. Mitäs ne minulle kuuluu.

Seinäjoella kisasin Loffon ja Konnan kanssa. Nämä taisivat olla Konnan viimeiset kisat, mutta olen todella kiitollinen, että olen saanut testata huippukoiran kartturointia.

Agilitysta on aika ärsyttävää puhua ihmisten kanssa, jotka eivät siitä mitään tiedä. "Miten meni?" -kysymykseen on hankala vastata ilman tuloksista puhumista. En tällä hetkellä Loffon kanssa ajattele tuloksia juurikaan. Nytkin Seinäjoen kisoista näen meidän radoissa potentiaalia ja paljon tehtyä työtä. Näen minussa ohjaajana kehittymistä ja myös kilpailijana ihanaa hermojen hallintaa. Näen muutamia hienoja, onnistuneita valsseja. Näen Loffon istumassa lähdössä kuin tatti. Näen hienot kontaktit. Näen meidät. Toki näen meidän rimojen pudotukset, väärät radat, mutta ne ei ihan aidosti haittaa eikä harmita. Olen kulkenut pitkän tien tässäkin asiassa ja edennyt siihen pisteeseen, jossa mielestäni pystyn realisesti katsomaan missä me nyt olemme ja mitä meillä on toivottavasti edessä.

Mulla on kunnia saada treenata niin hyvässä seurassa, että mä tiedän saavani meidän virheet hallintaan. Jokaiseen virheeseen oli selitys. Minussa. Minä onneksi pystyn muuttumaan ja oppimaan, vaikka joskus joudutaankin käyttämään rautalankaa. Kuulostaa ehkä hieman itseriittoiselta, mutta ei se sitä ole. Se on ehkä nöyryyttä sitä asiaa kohtaan, että en ole valmis ohjaajana enkä koiran kouluttajana. Kukapa olisi. Olen niin iloinen tästä tiestä mitä saan taivaltaa lahjakkaiden ja motivoituneiden ystävien kanssa, jotka pyyteettömästi auttavat joka asiassa. Miten voisinkaan epäillä, että en kehittyisi.

Konnan ja Loffon radat http://www.youtube.com/watch?v=AUMvZOAlWtw&feature=youtu.be

Punapään kanssa pääsee taivaaseen

Väite, että punapäät ei pääsis taivaaseen on ihan puppua. Ainakin sen KANSSA pääsee, niin miksei myös se iteki pääsis. Agilitytaivas oli eilen Pietarsaaressa.

Nyt tiedän miltä tuntuu ohjata koiraa, joka kulkee taivaallisesti. Etenee kuin juna. Olipa hienoa ja olen niin ylpeä, kun sain tämän kokea.

Kirjoitin Tanjalle viestiä kisojen jälkeen, että kolmaskin rata meni hyMYKSI. Ensiksi siis vahingossa, mutta tarkemmin ajateltuna niinhän se meni! Hymyksi. Ei Hylyksi.

Ensimmäinen rata oli aika hakemista, valssit eivät löytäneet kohdettaan. Toinen oli jo tosi kiva, tokavimpalle nollana. Kolmannellakin paljon hienoja kohtia ja hyviä fiiliksiä. Aivan mahtavaa.

Tätä mä haluan Loffonkin kanssa. Nyt Loffolla vähän maha sekaisin, toivotaan, että saadaan poika kuntoon Seinäjoelle. Oli sitä kuitenkin jo ikävä Pietarsaaressa, vaikka mukana olikin.

Laitan radat julkaisuun, kun saan ne Jenniltä. Kiitos vielä luottamuksesta :)

Arvostakaa koirianne

Ei ole itsestäänselvyys, että on terve koira treenikaverina. Aika ajoin näkee näitä tapauksia jolloin pidetään koiraa välineenä; oman egon pönkittäjänä. Tämä oksettaa.

Agilityn pitäisi olla ihmisen ja koiran yhteistyötä - ei ihmisen pätemisen tarvetta. Eläin on elävä olento, jota tulee arvostaa ja kohdella niin kuin elävää olentoa pitää. Sillä on tunteet, se antaa kaikkensa, se on aito ja rehellinen. Näin meidänkin pitäisi olla. Koiran pitäisi olla meille esikuva siitä kuinka meidänkin pitäisi kohdella ystäväämme.

Luin agilitypalstalta kirjoituksia kuinka esim. hevospuolella etsitään sopivaa ratsua sopivalle ohjaajalle. Ajatuksia oli heitetty, että voisiko näin olla joskus agilityssakin. Huippu-urheilija huippureaktionopeuksilla ja taidoilla saisi parikseen valmiiksi koulutetun huippukoiran. Mitä sitten, kun koirasta ei enää olisi huipulle? Kävisikö niin kuin esim greyhoundeille Englannissa? Siellä on rescue -koiria pilvin pimein odottamassa uusia eläkekoteja ja pahimmassa tapauksessa näitä ei löydy. Onko se oikea loppu eläimelle, joka kuitenkin on antanut joka hetki kaikkensa ihmiselle?

Itse olen viime aikoina tullut siihen tulokseen, että agility on mulle nimenomaan sitä, että saan sen oman koirani kanssa treenata. Juuri sen kanssa, jota minä rakastan ja joka mulle on tärkein. Olen kisannut lainakoirillakin ja ikinä niiden kanssa menestyminen ei ole tuottanut minulle tämmöistä tyydytystä kuin nyt Loffon kanssa saavuttamani tavoitteet. Jos tulisi tilanne, että en Loffon kanssa pystyisi treenaamaan, en usko, että jatkaisin agilitya jonkun muun kanssa. Loffo on minulle tärkeämpi kuin agility.

Tämän haluan pitää mielessä. Meillä kaikilla ei ole etuoikeutta, että saadaan harrastaa sen oman rakkaan koiran kanssa. Nauttikaa jokaisesta treenihetkestä.

Nämä ajatukset kumpusivat siitä, kun viime viikolla Loffolla todettiin virtsatientulehdus ja tyyppi sai antibiootit. Eivät ajatukset oikeastaan tästä tulehduksesta tulleet vaan siitä, että hetken pelkäsin kyseessä olevan jotain vakavampaa. Kävin läpi monet tunteet muutaman tunnin aikana, ja olin todella helpottunut, kun selvisi, että kyseessä ei ole vakavampi asia. Minun ehkä pitikin pysähtyä tämän asian äärelle, jotta osaan arvostaa mitä minulla on. Se on jännä, kun usein ihmisen pitää ensiksi menettää jotain ennen kuin hän osaa sitä arvostaa. Oikeastaan todella typerää, että näin on.

Loffo on nyt kisatauolla ainakin Pietarsaaren kisojen yli. Itse pääsen siellä korkkaamaan kolmoset mun koiravalmentajan Konnan kanssa. Iso kiitos ystävälleni Jennille tästä mahdollisuudesta ja luottamuksesta. Tämä on mulle erittäin tärkeä henkinen päänavaus ja Konnaan on muodostunut tunneside, joka tekee ratojen suorittamisesta sen kanssa mielekkään. Konna on ihana, kokenut koira ja opettaa mulle varmasti arvokkaita asioita ohjaamisesta. Pääasiana tässäkin on se, että Konna nauttii agilitysta edelleen täysin siemauksin ja on fyysisesti todella hyvässä kunnossa. Me mennään nauramaan radalle, mutta toivottavasti meille ei ihan hirveästi naureta :) Vaikka ei sekään niin vaarallista ole. Seinäjoella sitten Loffon kanssa, toivottavasti.

Loffo kolmosiin!

Me vähän repästiin viikonloppuna Vöyrillä. Tuomarin avustuksella, mutta ei kait siinä mitään. Semmosta agility välillä on ja oltaishan me sinne kolmoseen noustu kuiteski aika pian ;)

Lähdin kisoihin aika ristiriitaisin miettein; kotona kaikenlaista härdelliä. Toisaalta olin tosi iloinen, että pääsen kisaamaan "pitkästä" aikaa. Sain jonkinnäköisen ahaa -elämyksen yhtenä iltana mitä kisaaminen mun mielestä on. Minä en lähde kisaamaan voitosta, vaikka myönnettäköön, että tykkään voittaa. Lähden kisoihin testaamaan meidän sen hetkisen osaamistason; juuri sinä päivänä, juuri niillä fiiliksillä mitä kyseisenä päivänä meillä on. Agilityssa kyse on kuitenkin niin lyhyen ajan suorituksesta, joten hirveesti stressiä siitä onnistumisesta ei kannata ottaa, ja parina vielä eläin, jolla silläkin on omat tunteensa ja motiivinsa.

Edellisenä päivänä oli vähän perhosia vatsassa, mutta lauantaina ei oikeastaan yhtään. Rataprofiili ei aiheuttanut mitään erityisiä tuntemuksia. Se oli siinä se rata ja se mentäisiin. Tosi jännä tunne itse asiassa, kun en jännittänyt mitään kohtaa erityisesti. Aika ällöttävän itsevarma :D Jenni auttoi mua suunnittelemaan ohjauslinjat, jotain tosin tajusin jo itsekin. Sekin lisäsi kivasti itsevarmuutta. Viimeinen nolla -ajatukset sain lykättyä takaraivoon, ne ei häirinnyt mua yhtään. Rata meni juuri niin kuin olin ajatellutkin. Rima, joka putosi oli juuri samanlainen kuin keskiviikon treeneissä, jossa en saanut sitä myöskään pysymään. Liian terävät käsien vaihdot taitaa olla syynä näihin käännöspudotuksiin.

Aan kontakti luisui ja meinasin jo palauttaa, mutta kyllä sitä ehtii pääkopassa monenmoista asiaa pyörittää sekunnin aikana, jonka siinä seisoskelin. Päätin sitten kuitenkin jatkaa. Rata siis femmalla läpi, ja tällä irtosi luokkavoitto. Oikein tyytyväinen - nyt ohjasin koiraa, enkä hosunut. Näin jälkeenpäin ajateltuna mulla oli aika rauhallinen olo koko ajan. Hienoa.

B -kisassa vaihtui tuomari ja Rauno Virta oli laittanut aikamoisen juoksusuoran. Tämäkään rata ei hetkauttanut mua oikeastaan mitenkään. Ehkä alku oli hieman vaikeampi hahmottaa kuinka vien, mutta sain sen säkällä onnistumaan. Käännöksestä tuli vähän liian terävä Loffolle, mutta hienostihan tuo penninpäälläkääntyjä sen hoiti.

A kusi taas, sen jälkeen muutama piruetti ja "lentokeinu", joka peruttiin. Mulle ei oo ikinä ennen käynyt noin! Aika koomista. Loppuradan sain vietyä herne nenässä maaliin ihan mallikkaasti. Maaliin tullessa en ollut varma mitä meille tuli; mietin remmiä laittaessani, että olikohan se nolla. Oli niin sekava rata, että en oikein tiennyt. Sitten minulle kerrottiin, että lentokeinu tuli. Höh. Vähän petyin ja mielessä kävi, että no me tahkotaan varmaan femmoja kakkosessa vaikka kuinka kauan. Pidin sitäkin kuitenkin hyvänä saavutuksena. Faktahan on se, että meidän vauhti ei riitä vielä kolmosten kärkeä kolkuttelemaan. Loffo on vielä liian paljon mussa kiinni ja suorallakin nähtiin kuinka se kyseli kovasti. Ohjauksissakin on vielä paljon, paljon tekemistä. Olin sitten kuitenkin tyytyväinen, että sain kaksi aika ehjää suoritusta samana päivänä.

Menin lenkille ja lenkiltä tultuani mulle tultiin sanomaan: lentokeinu peruttiin. Wooood? En kylläkään uskonut, vaan piti mennä tulostaululle katsomaan ja juuuu-u, siellähän me komeiltiin ykkösenä ja SERT vielä luki meidän nimien perässä. Hihhih. Menin ehkä vähän sekaisin :) Ja vieläkin leijailen. Niin makeeta sitten kuitenkin, vaikka kakkosissakin olisimme vielä voineet olla.

Loffo on mun ensimmäinen oma koira, jonka olen saanut kolmosiin. Täplän ja Donon kanssa kisattiin jonkun aikaa, mutta nyt mulla on mulle niin tärkeä, maailman napa, siellä kisakaverina. Ei paljon parempaa voi olla. Mä vaan kotona katson sitä eläintä ja mietin kuinka paljon se on mulle jo antanut kahden elinvuotensa aikana. Se on mun henkireikä ja terapeutti ja personal trainer. Nyt mua alkaa itkettämään, joten lopetan tämän lässytyksen tähän :)

Haukkuva noutaja

Olen sitten onnistunut saamaan Loffon haukkumaan noutokapulaa noutaessa. Nice. Nyt en tiedä miten tästä eteenpäin...vinkkejä? Ehkä mun pitää sitten takaperin ketjuttaa tuo nouto ennemmin kuin yrittää opettaa sitä tolleen vauhtinoutona. En vaan osaa. Tokossa ollaan jonkin verran treenattu nyt jääviä; olen vaihtanut seisomisen maahanmenoksi. Palkka on eri kuin seiso -liikeessä ja yritän tälläkin tehdä sille eroa, että kyseessä on eri liike. Seiso -liike toimii oikein hyvin nännikumi -palkalla ja vihjeenä "otetaanko patukkaa" :D Maahan -jäävässä vihjeenä "otetaanko vinkua" ja palkkana lemppari vinkukarvalelu. Sama, jolla olen saanut sen huutamaan kapula suussa.

Agilityrintamalla kisatauko päättyy ensi lauantaina. En tiedä ollaanko nyt sittenkään sen kehittyneempiä kuin tauolle jäädessä, mutta käydään nyt testaamassa. Ainakin ollaan saatu laadukkaita treenejä joka viikko ja joskus jopa vähän onnistuttukin. Palkan sijainti on meillä se tärkein ja oleellisin juttu tällä hetkellä. Katsetta pitää edelleenkin saada suunnattua eteenpäin eikä muhun. Kiinnitän tähän huomiota ihan kaikessa mitä touhuan Loffon kanssa. Lenkillä lelua ei tule, jos sitä yritetään saada mua tuijottamalla; kivikontakteilta ei vapauteta mua tuijottamalla jne. Kyllä varmasti jossain vaiheessa alkaa kaikki tämä tuottamaan hedelmää. Kiva kuitenkin touhuta monenmoista tuon ihanan eläimen kanssa.

Mun piti mennä katsomaan Loffon pentuja parin viikon päästä, mutta koulutus peruuntui. Olin siis työmatkan yhteydessä menossa Karkkilaan. Harmittaa kyllä hieman, mutta toisaalta arki on aika hektistä muutenkin, joten perheen kannalta hyvä juttu. Ehtiihän niitä pentuja seurata sitten myöhemminkin. Lapsilla harrastuksia aika riittämiin ja omista agilitytreeneistäni en tingi, joten miehen ja isovanhempien joustoa tarvitaan ajoittain hieman yli äyräiden. Kait tämä joskus rauhoittuu - tai sitten ei. Täytyy vain pystyä elämään tätä omaa elämää ja nauttia siitä.

Loffosta iskäkoira

Loffolle syntyi 8 pentua pari päivää sitten. Siinä on Poppa -äidillä tekemistä. Seitsemän narttua ja yksi uros. Pennut syntyivät kennel Maple Yardsiin. Tosi hienoa seurata minkälaisia koiruuksia sieltä kasvaa.

Meillä on alkanut tehokas agilitytreenikausi. Käydään kerran viikossa treenaamassa Maalahdessa Top Canis -areenalla. Lisäksi vielä mahdollisesti VASsin treenejä aina sinne päästessäni, meinaa muiden aikataulut määrätä hieman mun ja Loffon treenitahtia. Seuraavat kisat on varmaankin Vöyrillä, Kokkolan jätin väliin, kun haluan saada jonkinlaisen ehjän treenijakson alle ennen seuraavia kisoja.

Tottista ollaan myös jonkin verran treenattu Korrien kurssin jälkeen. Ostin Loffolle noutoa varten vinkuvan pitkän karvalelun. Siitä poitsu on ollut ihan täpinöissään ja noutaa kapulaa vain saadakseen palkaksi tuon lelun. Nyt alan vaatimaan vähän pidempiä matkoja kapulan tuonnissa, kun tuppaa pudottamaan sen aikalailla pian suuhun oton jälkeen.

Liikkeestä seisomaan jääminen on hyvässä mallissa. Ehkä voin pikku hiljaa siirtyä maahan menon harjoitteluun.

Viime viikonloppuna oltiin Kronqvistien koulutuksessa. Selvittiin suht kunnialla, paitsi että olin koko ajan myöhässä...paljon oli valssitreeniä ja ei mun jalat tikkaa ihan niin nopsaan, että ehtisin joka paikkaan tekeen valssia. Mun pitääkin oppia luottamaan Loffoon enemmän ja ottaa nopeampia liikkeellelähtöjä koiran vielä suorittaessa edellistä estettä. Lisäksi valssissa voisin koittaa rimojen pudotuksen ehkäisemiseksi käyttää vain yhtä kättä; koiran puoleista.

Oma treeniryhmäni VASsissa on lähtenyt ihan kivasti käyntiin. Porukka on ollut mukana 100%:sti ja meidän yhteisessä blogissa on hyviä pohdintoja treeneistä. Hyvin toimii sekin, että joukossa on sekä kolmosen kisaaja, että ihan aloittelevia. Katsotaan mitä talvi tuo tullessaan; ainakin kaikki olemme jollain tavalla viisaampia kuin aloittaessamme.