Eilen kävin valmennusryhmän treeneissä, menin jo kuuden maissa, kun äiti tuli hoitamaan lapsia ja pääsin livahtamaan. Super Mom taas asialla ;) Otin ennen harkkoja Loffon kanssa hyppyä eri häiriöillä, rima 60cm. Ei tiputtanut varmaan kertaakaan, kun muistin sen ponnistuskohta -ohjauksen. Lähtöön jäämistäkin harjoiteltiin moneen otteeseen ja aina se sieltä yritti vähän hiippailla, mutta oli jotenkin paremmin hanskassa kuin silloin, kun ollaan oikeesti lähdössä. Jotakin hämärää tässä on.
Hanna tuli vetämään valmennusryhmän harkkoja; ratana oli SM -finaaliradasta pätkä joltain vuodelta. Lähdössä alkoi taas niin maailman rasittavin hiippailu. Palauttelin ja lopulta karjaisin. Jotenkin päästiin matkaan, mutta näköjään tuo lähtöhiippailu kostautuu aina kontakteilla valumisena. Näin olen tulkinnut, en tiedä pitääkö paikkansa. Ottaa kyllä paikan kontaktilla, mutta ei malta odottaa yes -käskyä vaan hiippailee koomassa. Tässä vaiheessa otsikossa viittaamani herne alkoi olemaan jo hyvin syvällä nenässä. "Mikä tässä mättää, mä en ala enää mitään!" Teki mieli vetää itkupotkuraivarit! Hanna onneksi kulki mun vieressä ja hoki, että rauhoitu, vedä syvään henkeä, agility on kivaa :D Se auttoi.
Lähdin vielä kerran yrittämään, heitin ex tempore lelun jonnekin lähtöalueen taakse. Loffo pysyi paikalla!! Lähdin viemään rataa ja halleluja! se meni hienosti! Kontaktit toimi - ei hiippaillut, kepeille irtos ku pieni erkki, kesti ohjausta hyvin, vaikka lelu kummitteli selkeästi mielessä. Olisko tässä se meidän lääke sitten kuitenkin?! Kaksi magneettia - esteet ja lelu. Molemmat vetää puoleensa, mutta esteet tehdään ekana, sit saadaan lelu. Voisko se olla näin yksinkertaista? Täytyy testata tänään uudemman kerran, kun mennään illalla Tanjan kanssa.
Rimoja ei radalla tullut alas varmaan kuin kerran, kun maltoin ohjata ponnistuskohtaan. Olin niin hyvällä mielellä treenien jälkeen, kun näyttää taas kovin valoisalta. Miksiköhän mun aksailukin on yhtä vuoristorataa?! Välillä meinaan lopettaa ja välillä oon aivan fiiliksissä! Ehkä se siksi sopii mulle lajina niin hyvin, kun ollaan niin samanlaisia :D
3 kommenttia:
Kuullostaa niin tutulta tuo sinun tunnetila samaa vuoristorataa mennään ja välillä tuntuu että missä tossa koirassa on se nappi mistää saa ylimääräiset höyryt ulos.
Nelli oli eilen kuin villivarsa kevätlaitumella ja mitä ilmeisemmin Nellin "tunnetila" tarttui myös minuun ja soppa oli valmista.
Voin sanoa samaa, että onneksi oli Hanna joka rauhoitteli ja auttoi päästämään höyryt päästä. Nellikin keskittyi hieman paremmin tekemiseen kun sain omat höyryt ulos ja Nelli muutaman kymmenen esteloikkaa suoritettuaan ja pahimmat omat höyrynsä ulos.
Kyllä Agility vaan on kivaa ;D
En voi kuin yhtyä kommenttiin "Miksiköhän mun aksailukin on yhtä vuoristorataa?! Välillä meinaan lopettaa ja välillä oon aivan fiiliksissä!"
Just näin tuntuu mullakin aika usein, mutta olen taas tullut siihen päätökseen että jos pysyn rauhallisena, siis oikeasti rauhallisena, eikä vaan niin että uskon että olen rauhallinen, niin silloin menee hyvin. Tämähän ei tarkoittaa etten liiku radalla mutta koira ainakin viitsii kunnella kun en itse käy kierroksilla esim heti työpäivän jälkeen. Sitten, jos kuitenkin käyn kierroksilla pitää vaan löytää joku/jotakin mitä saa mut alas. Viime viikon maanantaitreenit hyvä esimerkki siihen. Taas tiistaina meni ihan päin p....
Kiva - meitä on siis useampi samaa maata oleva samoissa treeneissä. Sitten vaan tuetaan toisiamme ja syötetään rauhoittavia :D
Itsestä se lähtee hyvin pitkälti; koira peilaa omia fiiliksiä. Mulla on pitkä tie oppia olemaan rauhallinen, mutta siihen tähtään, koska siitä on paljon hyötyä mulle myös muualla elämässä.
Lähetä kommentti